Rukajärven Tie

En sotaleffoja ole paljon katsonut. Itseasiassa vain yhden tämän lisäksi, eli Mollbergin Tuntemattoman Sotilaan. Katsottiin se kouluaikoina ja nukahdin sitä kattoessa ja sain opettajaltani kauheat haukut, hän kun vielä ite näytteli tässä elokuvassa pikku roolissa. En ole ikinä oikein ymmärtänyt mikä idea sodan kuvaamisessa on? Onko tarkotus saada katsoja ymmärtämään sodan tarkoitusta vai kunnoittamaan sotaveteraaneja? Nähdä suuria pommeja vai kokemaan surua kuolleitten puolesta?

Rukajärven tie -elokuvan mainosjuliste

Rukajärven tien olen nähnyt kerran aikaisemmin, noin 11 vuotiaana ja silloin elokuvasta ainoa muistikuva oli kohtaus, jossa Lutnantti Eero Perkola (Peter Ftanzén) ja Kaarina (Irina Björklund) hässivät. Se olikin ainoa mikä pitkäksi aikaa jäi leffasta mieleen, enkä osaa sanoa, että onko se hyvä asia. Koko rakastelukohtaus ei antanut oikein mitään erikoista elokuvalle, varsinkin kun se oli aika elokuvan alkukohdissa. Jos se olisi tapahtunut sodan keskellä, se olisi ehkä rytmittänyt tarinaa vähän kivemmin.

Itse juoni elokuvassahan on aika tylsä. Pariskunnasta mies joutuu viemää sotajoukkoja rajan taa ja nainen lottana viedään takasi suomeen. Rekka, joka kuljettaa lottia suomeen, joutuu venäjän pommituksen alle ja Kaarina on ainoa, joka selviää elävänä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sitä ja Perkolallekkin kerrottiin, että hänen kihlattunsa on kuollut. Perkolan reaktio kuolleeseen kihlattuunsa ei ole järin vahva, enkä näe hänessä oikein mitään muutosta hahmona tämän tragedian jälkeen, vaikka muissa arvosteluissa tätä muutosta pidetään elokuvan parhaana. Lopulta, kun ammuskelut on ammuttu, niin Eero ja Kaarina voivat taas olla onnellisesti yhdessä. Siksi ihmettelinkin, miksi he eivät ole onnellisia?

Pääparin työskentely ei vakuuttanut minua kauheasti. Odotin tässä Franénilta todella syvää draama roolia, mahdollisimman erilaista kuin Studio Impossible komediasarjassa, mutta tämä lutnantin hahmo ei antanut oikeen mitään. Hänestä jäi jotenkin todella persoonaton kuva. Sivurooleissa oli todella paljon miesnäyttelijöitä ja heistä monet oli paljon persoonallisimpia ja kiinostavimpia hahmoja. Petri Manninen, Pekka Huotari, Kari Väänänen, Arttu Kapulainen, Tommi Eronen ja Aku Laitinen olivat sotamiehinä todella persoonallisia ja heidän roolinsa jäi paljon vahvenpana mieleen, kuin Franzénin. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka hyvin tunnistin näitä näyttelijöitä, jotka kiakki olivat minulle tuttuja jonkun suomalaiset elokuvan tai tv-sarjan kautta. Varsinkin Kari Väänäsen alikersantti Taunon ja tämän poikansa Arttu Kapulaisen Villen suhde esitettiin hienosti. Tauno isä kokoajan aliarvioi ja vähättelee tätä Ville poikaansa, mutta saa siltikin häneltä kaiken kunnioituksen. Itse pääsodassa Tauno jopa antaa Villelle kehuja.

Sotamies Heikkisen muistoa kunnioittaen

Elokuvassa parasta oli tämän sotaporukan tiiviys. Jos joku seurueesta kuolee, niin heidän  ruumiinsa  haetaan mukaan ja heidän kunniakseen vietetään hiljainen hetki.  Kun sotilaat olivat menossa ulkona maate, niin siinä kuvattiin kauniisti luontoa ja erähenkisyyttä, leirielämää. Niissä hetkissä näytettiin ryhmän tiiviys ja yhteishenkisyys ja heidän juttunsa juuri nuilla hetkillä oli kaikista antoisinta.

Vielä jäin sitä miettimään, että kun suomalaisissa sotaelokuvissa aika poikkeuksetta näytetään aina venläiset todella ilkeinä ja tunteettomina  (kuten siinä, että he eivät hae kuolleita ruumitaan pois), niin kuvataanko venäläisissä sotaelokuvissa myös suomalaiset aina yhtä tunteettomiksi?