James Bond osat 7-9

Bondeissa ollaan edetty taas eteenpäin. Tässä Bond kimarassa nyt ollaan päästy jo vaiheeseen, jossa Bondin näyttelijät vaihtuu ja näin ollen kaikissa kolmessa Bondissa on eri näyttelijät. Hänen majesteetinsa salaisessa palveluksessa Bondina on George Lazenvy, Timantit ovat ikuisia Bondina palaa takaisin Sean Connery ja sitten Bond vaihtuukin Elä ja anna toisten kuolla elokuvaan Roger Mooreksi.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
Bond seikkailee Alpeilla ja metsästää leffan pahista Blofeldia. Jylhissä, komeissa vuoristomaisemissa Bond keikailee kauniita naisia ja laskee kelkalla jyrkistä mäistä Blofeldin perään. Bond myös kokee kaunista maalaisromantiikkaa, kun kosii bondtyttöä oikein heinäladossa. Loppu näyttääkin onnelliselta, kun Bond menee oikeasti vihille, mutta juuri alkava häämatka loppuu lyhyeen kun tuore morsian surmataan ja hän kuolee rakkaansa käsivarsille. George Lazanvyn ainoa Bond on oikein kivaa ja kaunista katseltavaa upeitten maisemien ansiosta ja loppukin tuli ihan yllättäen. Lazanvyn Bondissa kuitenkin vaivaa selvästi karisman puute. Hän ei ole tarpeeksi särmikäs Bondiksi ja siksi on varmaan hyväkin, että Sean Connery tekee comebackin seuraavassa elokuvassa.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa elokuvan mainosjuliste

Timantit ovat ikuisia 
Sean Connery is back ja hyvä niin, häntä ehti jo kaivata. Connaryn Bondila on niin kova karisma, joka on ehtinyt kokonaan hurmaamaan minut. Timantit ovat ikuisia ei sisällä niin räiskettä ja räminää toimintaa, mikä on hyvä juuri tälläiselle ei-väkivallasta pitävälle katsojalle. Humoria tuo esiin mm. hassu homopari, jotka kyllä lentää laivalta mereen elokuvan lopussa ja koomisuutta lisää myös ihmeelliset akrobatia naiset, joista jäi ainakin mieleen näitten nimet Bambi ja Thumper (kaikki tietää faniuteni Disneyn Bambi elokuvaan, joten ei ihmekkään). Huumorin määrä tästä elokuvasta jäikin enemmän mieleen, kuin itse juoni. Jotain klooneja löytyi ja vesillä seilataan, mutta upeat Bondelokuvien perinteiset maisemakuvaukset jäi nyt jotenkin puuttumaan. Diamonds are forever tunnutkappale on aikamoimen korvamato, joka jäi ainakin omaan päähäni kummittelemaan.

Timantit on ikuisia elokuvan mainosjuliste

Elä ja anna toisten kuolla
Bond päätyy Caribbealle tutkimaan huumeplantaaseja ja tapaa liudan mustia miehiä, jotka koittavat tätä tappaa joka välissä. Muutamaa naistakin Bond koittaa vikitellä epätasaisin tuloksin, mutta koskaan ei voi tietää kenen puolella mimmit ovat. Ennustajana toimiva Solitare päätyy lopulta Bondin mukaan. Mieleenpainuvia kohtauksia on venetakaa-ajo, joka oli aika kovaa ja hurjaa katsottavaa. Kuulemma ennätyksiä on tuota kohtausta kuvatessa rikottu ja varmasti sen tekeminen on siihen aikaan kuulostanut ihan hullujen touhulta. Enitenjännittävin kohtaus oli kuitenkin Bond krokotiilien ja alligaattoreiden keskellä. Leffan mukana olleessa dokumentissa kerrottiin Bondin juoksun krokotiilien päältä olleen aito, mutta sen oli tehnyt krokotiilien oma isäntä. Aika hurjaa tehdä tuollaisia stuntteja vaarallisten oikeitten eläinten kanssa. Kuulemma viisi kertaa oli stuntti kuvattu, kunnes oli onnistut noin hyvin. Perinteistä lopputaistelua Elä ja anna toisten kuolla elokuvassa ei onneksi ole, vaan pari pienimutoisempaa taistelua. Maan alla hukutettiin muutamia pahiksia, voodookeisari heitettiin käärmeiden täytteiseen arkkuun ja vielä kotimatkalla junassa hakataan ikunasta pihalle kaveri, jolla on rauta"koukku" kädessä. Varsinaisesti upeat maisemat tästäkin puuttui, mutta enemmän tulikin keskityttyä siihen, miten Roger Moorelta Bondin rooli onnistuu.

Elä ja anna toisten kuolla elokuvan mainosjuliste

Roger Moorella on nyt isot saappaat täytettävänä. Bondin ulkonäkö vaihtuu tummasta ruskeahipiäksi ja silmätkin on yhtäkkiä jäänsiniset. Vaikka kulemma Roger Moorea on herrasmiesmäisemmäksi Bondiksi kutsuttu kun Sean Connerya, niin minun mielestäni hän oli vähän liian nössö. Naisia ei meinata millään uskaltaa edes aseella osoittaa, niin on se nyt vähän liian kevyttä salaiseksi agentiksi. Hänen asenteensa muuten Bondina on rauhallinen ja ei niin hätäilevä. Ensin hän koittaa puhua, ennen kuin ottaa aseen esille. Hänelle kuitenkaan Bondin kuuluisat one-linerit ei ihan minusta istunut suuhun, sillä ne ovat yleensä aika ironisia ja pahansuopeita, eikä ne tähän vähän pehmommalle Bondille kuulosta luontevalta. Roger Moor kun nyt kuitenkin on seuraavissa Bondeissa niin kyllä hänelle vielä mahdollisuuksia annan ja toivon, että mies saisi vähän särmää tähän roolinsa ympärille. 

Disney Klassikot 33: Pocahontas

Pocahontas on yksi niistä harvoista Disney elokuvista johon minulla ei ole vahvaa tunnesidettä, johtuen siitä että pienempänä katsoin Pocahontasin vain pari kertaa, kun sain sen kaveriltani vhs kasettina lainaksi. Eniten elokuvasta on jäänyt mieleen lopussa tapahtuva Pocahontasin ja John Smithin ero. Jotenkin se sai pienempänä minut surulliseksi ja siksi Pocahontas on jäänyt yhdeksi niistä elokuvista joissa on "surullinen loppu."

Pocahontas elokuvan mainosjuliste

Pocahontasissa on hieno animaatio ja tykkään erityisesti miljöön värityksestä, että mikään väri ei nouse hallitsevaksi, vaan ne sointuu toisiinsa harmonisesti. Intiaanien väritys taasen vähän häiritsee, kun heidän kaikkien ihonväri ja vaatteet on täysin saman värisiä. Värin toistuvuus itseäni häiritsee intiaanien joukkokohtauksissa. Tuuli ja luonto on kuvattu ihanasti sinisen ja vihreiden eri sävyillä. Kaikki lentävät lehdet ja tuulen puhina on komeesti saatu kuvattua eri värien ja sävyjen avula.

Eläimien rooli Pocahontasissa jäi vähän mysteeriksi ja varmaankin ne on lisätty elokuvaan lapsiystävällisyyden vuoksi. Ainakaan itselle Radcliffen koira on niin mitätön sivuhahmo, että sitä ei olisi tarvinnut ängetä elokuvaan. Flick ja Meeko ovat Pocahontasin sidekickhahmoja, niin ettei tämä tuntisi oloaan liian ykisnäiseksi, mutta koska Pocahontasilla on kuitenkin ystävä Nakoma, niin siksi nämä eläimet tuntuu turhilta. Olisin Meekon sijaan mieluummin nähnyt enemmän Pocahontasin kuluttavan aikaa Nakoman kanssa, silä hamikseni Nakoman rooli on suht pieni. Nakoma olisi hyvin voinut näyttää katsojalle kuinka kunnon intiaaninainen toimii, niin Pocahontasin kapina kaikkia intiaaninormeja vastaan olisi noussut enemmän esille. Kaarnamuorista pidän erityisesti. Kun Pocahontasin oma äiti on kuollut, hän pitää Kaarnamuoria tavallaan äitihahmona. Kaarnamuorilla on sana hallussa ja aivan kuin hän olisi valmiiksi tiennyt koko tarinan valmiina. Jos Pocahontasissa oli ollut tarinan kertoja, se olisi ollut Kaarnamuori. Pocahontas ei nouse minusta tarpeeksi persoonana esille, vaan saan enemmän John Smithistä irti. Kun hän saapuu Englannista uuteen maahan niin hänen uutuuden viehätystä koko maata kohtaan ja ennakkoluulot intiaaneihin saavat mielenkiintoni enemmän heräämään, kuin intiaanien ja Pocahontasin suhtautuminen uusiin vieraisiin.

Värein tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Pocahontasin kaulakoru minua mietityttää. Onko se olevinaan jonkin sortin symboli, vai miksi ihmeessä se nousee niin monta kertaa esille? Ainakaan itselleni tämä symboli ei kunnolla aukea. Radcliffe on pääpahiksena minusta liiankin koominen, eikä hänestä tule niin suurta uhkan tunnetta kuin voisi olla. Pocahontas 2 nähneenä valitettavasti minulla on kokoajan tunne, että Pocahontas ei välitä Johnista yhtä paljon kuin John hänestä. John Smith taas vaikuttaa ihan vilpittömän rakastuneelta Pocahontasiin. Teltassa heidän viimeisellä yhteisellä hetkellään kun John sanoo noin romanttisia sanoja Pocahontasille, se on niin romanttista. Pocahontasin teema kielletystä rakkaudesta toistuu useissa Disney elokuvissa, mutta pidän siitä tavasta kuinka se on tähän toteutettu. Pocahontas ei halua Kocoumia vaikka tämä olisikin kunnon aviomies. Oman sydämen seuraaminen on aina oikein.

Pocahontasin suomidubista pitää nostaa esille ihan suosikkiääneni Santeri Kinnunen. John Smithin hahmolle Kinnusen ääni on yksinkertaisesti tyädellinen, pehmeä ja rakastettava. Muut elokuvan suomiäänet ovat kanssa hyviä, vaikka vähän vierastankin Arja Korisevan ääninäyttelytyötä. Hän sopii Pocahontasille, mutta kuulostaa puhekohtauksissa paljon itseltään. Onneki Pocahintasin hahmo on paljon rauhallisempi, kuin Koriseva muuten itse. Laulut Arjan vetäminä on kuitenkin ihan upeita. Pekka Lehtosaari on kyllä tehnyt tässäkin taasen upeaa työtä suomidupin ohjauksessa.