Idoleitani: Aleksi Mäkelä

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.
Pitkästä aikaa idoli teksti, joka tällä kertaa kohdistuu ohjaajaa Aleksi Mäkelän.

Elokuvaohjaaja Aleksi Mäkelä

Ensikosketus:
Ensimmäinen Mäkelän ohjaus ja josta hänen nimensä minulle tuli tunnetuksi oli Pahat pojat elokuva. 12-vuotiaana ihastuin elokuvaan valtavasti ja vielä vhs-aikaan katsoin yleensä videolta elokuvan jäljessä olleen Making of dokumentin. Sieltä Mäkelän kasvot tuli itselleni tutuiksi. Juuri Pahojen poikien jälkeen kiinnostuin ja innostuin kotimaisista elokuvista ja niitä aloin harrastamaan. Televisiosta aika pian nuihin aikoihin nauhoitin ja katsoin Häjyt ja äidin hyllystä taas löytyi Lomalla. Tiettyä veijarimaisuus ja rikollisuushan näitä elokuvia yhdistää ja olen kyllä huomannut nauttivani tästä hänen tyylistään.

Muistettavimmat työt:
Pahat pojat teki sen tärkeän ensivaikutuksen ja Häjyt kanssa osui ja upposi niihin aikoihin. V2-jäätynyt enkeli oli ilmestyessään minulle varmasti tärkein näkemäni elokuva, sillä se iskostui syvälle minuun sen sysimustalla huumorillaan ja sivuuttaen heavybändi aihettaan ja sen soundtrack soi makuuhuoneessani enemmän kuin useammat muut levyt yhteensä. Osittain kyseinen elokuva auttoi muokkaamaan omaa identiteettiäni minuksi itsekseni. Kaikki Jäätyneessä Enkelissä vaan toimii minuun niin hyvin, jännittävä tarinankerronta, mielikuvitukselliset hahmot, uhkaava tunnelma ja se heavymusiikki (siihen aikaan).

Kullervo Visuri (Kari Hietalahti) V2- Jäätynyt Enkeli elokuvassa

Vuosia myöhemmin kun tapasin avomieheni, niin sain häneltä lahjaksi Aleksi Mäkelä Collectionin, joka sisältää elokuvat: Romanovian kivet, Esa ja Vesa auringonlaskun ratsatajat, Häjyt, Lomalla, Pahat Pojat ja Vareksen. Romanovian kivet oli ehkä vähän sekava räiskintely makuuni, mutta olin niin iloinen nähdäkseni Santeri Kinnusen siinä. Esasta ja Vesasta taas nousi aivan ykköelokuvani, onhan siinä ihana Kinunen ja toinen ikisuosikkini Juha Veijonen. Esa ja Vesa on hauska, koskettava, veijarmainen ja pienellä rikollisuudella höystetty roadmovie. Siitä on noussut todella tärkeä elokuva minulle ja on ihan Mäkelän parhaita elokuvia.

Tälläisen Mäkelä boxin sain joululahjaksi muutama vuosi sitten

V2-Jäätyneen Enkelin jälkeen Mäkelän tuotanto meni omissa silmissäni vähän alaspäin: Rööperissä ei ole kunnon juonta, Kotirauha taasen tylsä, Kaappari vähän hidastempoinen ja Kummeli V totaalista paskaa. Uusin Love records on ihan kelpoollinen ja pääsee samaan kastiin Kaapparin kanssa, muttei mikään mestariteos.

Miksi juuri Mäkelä:
Mäkelällä on taipumus tehdä rikoselokuvistansa komedioita, jotka oikeasti naurattavat joko tahallisesti ta tahattomasti. Mäkelä teki pitkään hommia Solar Films yhtiöiden kanssa, mutta Kummeli V ja uusin Love Records ovat sitten muille yhtiöille. En sitten tiedä oliko firman vaihdos syy siihen, että rikollisjutut jäi vai mikä, mene ja tiedä. Jos Mäkelä vielä elokuvia ohjaa, niin kyllä mieluusti hänelle mahdollisuuden annan, on hän niin hyviä elokuvia silloin aikoinaan tehnyt. 

Suosikkini:
Pahat pojat ensikosketuksen vuoksi, V2 - Jäätynyt Enkeli loistavan mustan huumorin ja juuri sopivaan aikakauteen ilmestymisen turvin ja Esa ja Vesa niin loistavan ystävyystarinan takia.

Esa ja Vesa Auringonlaskun ratsastajat

Ja nyt kohti uutta elokuvavuotta 2017!

Mutta mitä tapahtui Joulupukille?

Tämän Disneyn jouluisen komedian mainoksen näin ensimmäisen kerran varmaan joskus 1990-luvun puolivälissä, jonkin Disney vhs-kasettini alun mainoksista. Joulupukki elokuva näytti siinä hyvin tunnelmalliselta sekä hauskalta lastenelokuvalta, juuri sellaiselta minkä aina toivoinkin nähdä. Vhs-kasettina en tätä kumminkaan ikinä saanut, vaan vasta paljon myöhemmin, tyyliin noin yläasteiässä tämä jonain vuonna tuli televisiosta neloselta ja samantienhän sen olen nauhoittanut. Tuolloin meidän television kuvanlaatu on ollut ilmeisesti vähän rakeinen, ehkä ulkona on tuullut televisioantenniimme, kun kuvanlaatu ei ole mistäään parhaimmasta päästä. Pääasia kuitenkin että elokuva toimii.

Mutta mitä tapahtui Joulupukille elokuvan mainosjuliste

Scott Calvin, noin nelikymppinen mies on lelujen suunnittelijana isossa firmassa töissä. Hänellä on pieni 5-vuotias poika Charlie, joka tulee vastentahtoisesti viettämään joulua isin luokse. Charlie muuten asuu äitinsä ja tämän uuden psykiatrimiesystävänsä Neilin kanssa. Neil käyttää aina todella rumia villapaitoja, joista hän jää ihan pöhkönä ja hyvin nössönä hahmona mieleen. Jouluiltana Scott möhlii jouluaterian, joten he Charlien kanssa suuntaavaat ravintolaan. Iltasatu kuitenkin saadaan luettua kotona ja satu on "Yö ennen joulua". Iltasadun tarinat alkavat käymään toteen, kun katolta kuuluu kummallista meteliä ja Scott kun saapuu kalsareissaan paikalle, niin itse Joulupukki mätkähtää maahan ja katoaa jättäen vain vaatteensa lumeen. Scotin ja Charlien hetken ihmeteltyään Scott joutuu pukin hommiin: hän laittaa kamppeet päälle ja lähtee katolla olevalla reellä porojen vetämänä jatkamaan pukin lahjakierrosta. Scott ei ole hommasta yhtään niin innostunut kuin Charlie ja siksi tiuskii lapsille, jos nämä ovat valveilla odottmassa pukkia. Eräällekkin tytölle hän väittää olleensa laktoosiallergikko, ettei maitoa tarvitse juoda. Kun jouluyö muuttuu joulupäiväksi Scott ja Cahrlie ovat korvatunturilla. He päätyvät pukinpajaan, jossa Bernand tonttu vakuuttaa Scotille tämän nyt olevan uusi Joulupukki ja piste.

Maittavien unien jälkeen Scott ja Charlie ovat jälleen kotona. Charlie on niin innostunut matkasta, ettei pysty lopettamaan siitä puhumista. Hän kertoo siitä psykiatreille, kavereilleen ja opettajille ja kukaan ei usko häntä. Kukaan ei usko, että Scott on nyt oikea joulupukki. Lopulta päätetään että Scott ei saa enään tavata poikaansa, ettei tämä vedä häntä mukaan pukkihallusinaatioihinsa. Mutta onko kaikki hallusinaatiota? Scott alkaa lihoa, hänelle kasvaa parta, hän vanhenee ja muutenkin muuttuu joulupukiksi, jopa tahtomattaan. Vaikka hän kaiken koittaa kieltää, niin lopulta ei voi itse mitään, kun Bernand lähettää hänen kotiinsa isot listat kilteistä ja tuhmista lapsista. Siinä vaiheessa Scott itsekkin huomaa, että kyllä hän on Joulupukki. Jouluaattona ennen Korvatunturille lähtöä Scott käy väkisinkin tapaamassa Charlieta. Kun äiti ja Neil kääntävät päänsä hetkeksi niin Scott ja Charlie ovat poissa, Bernand kävi nopeasti hakemassa heidät. Charlie asentelee Korvatunturilla rekeen muutamia ominaisuuksia ja sitten lähdetään liikkeelle. Lahjanjako sujuu lupsakkaasti ja Scott on paljon mukavampi pukki jo tänävuonna. Kun Scott jakaa Charlien kotiin lahjoja, on siellä poliisit vastassa. He epäilevät Scotin napanneen Charlien. Scott saadaan kiinni ja viedään itkevien lasten ohi poliisiautolla putkaan. Charlie on oman talon katolla reessä ja sinne saapuu pelastajatonttuja. Yhdessä he saavat Scottjoulupukin pois sellistä ja pääsevät kotiin. Siellä Charlien äitikin ja Neil huomaavat todella Scotin olevan Joulupukki. Pakkohan se on uskoa, kun he viimein saa lapsena toivmansa lahjat: äiti treffipelin ja Neil nakkipillin. Poliiseja ei enää tarvita ja huostajuuspaperit heitetään takkaan, kun kaikki nyt ymmärtävät Scotin oikean työn. Osa lahjoista on kuitenkin vielä jakamatta ja Charlie saa luvan lähteä loppumatkalle isänsä Joulupukin kanssa.

Scott ja Charlie kuulevat meteliä katolta

Mutta mitä tapahtui Joulupukille on todellakin tunnelmallista, vaikkakin tosi Amerikkalaista katsottavaa. Pukin porot on selvästi tietokoneella tehtyjä ja lumi tykitettyä, mutta siltikin niin perinteistä. Charlien lapseninto on minusta todella hellyyttävää ja siinä tämän elokuvan magia varmaan onkin. Pidän kovasti kyllä tästä pikkupojasta, joka Charlieta esittää, hän on todella luonteva ikäisekseen. Tim Allen, joka näyttelee Scott Calvinia oli lapsena jotenkin ihan suosikkini, mutta nyt hänen yksittäin letkautetut huumorinsa ei ihan uppoa. Joulupukkina hän on paljon sympaattisempi, kuin koheltajaisänä. Hauskaa huumoria muutamissa kohdissa häneltä kyllä syntyy, kuten työpaikkakohtauksissa. Neil on ikuisesti jäänyt päähäni hahmona nakkipillimies. Siis oikeasti, kuka muka voi toivoa nakkipilliäjoululahjaksi? Tämä on varmasti se humoristisin juttu kaikista.

Bernand tonttu on tontuista eniten esillä ja muutenkin mukavan oloinen. Hänen asunsa ei ole mitenkään ihan perinteisen joulutontun kostuumi. Muuten vähän häiritsi tämä tonttumaa, sillä selvästi kaikkia tonttuja näytteli lapset ja vaikka kuinka vanhoja ne olikin niin kellekkään ei ollut kasvanut partaa. Itse koen, että tonttu ei katso kokoa, joten sitä voi esittää minkä ikäinen ja kokoinen vaan. Siksi luontevaa olisi ollut, että mukana oisi niin lapsi-kuin aikuistonttuja. Korvatunturi oli muuten kaunis ja mielikuvitusrikas. Harmiskeni sitä vaan esitetään tässä elokuvassa liian vähän. Kolmannessa jatko-osassa näytetäänkin korvatunturia, mutta muuten se ei olekkaan hääppöinen elokuva.

Charlie Joulupukin sylissä

Mutta mitä tapahtui Joulupukille on kiva joulusatu, mutta se ei anna aikuiselle paljoa, jos ei osaa heittäytyä lapsenmieliseksi ja löytää omaa sisäistä lastaan. Varsinkin joulun suuriin mysteereihin pikku Charliella on hyvät vastaukset. Itse pidän valtavasti kun Charlie vastaan Neilin kysymykseen "Oletko koskaan nähnyt lentävää poroa?". Charlie sanoo: "Olen". Neil ei usko ja jatkaa: "No minä en ole". Charlie piikittää nokkelasti takaisin: "Oletko koskaan nähnyt miljoonaa dollaria?" Neil myöntää että: "En ole", jolloin Charlie toteaa: "Se ettei ole koskaan nähnyt jotain, ei takaa ettei sitä olisi olemassa."

Hyvää Joulua!

Eput elokuva

En koe itseäni varsinaisesti Eppu Normaali faniksi, vaikka tunnetuimpien biisien sanat tiedänkin. Eput olen kerran nähnyt pienellä festarikeikalla Oulussa kesällä 2009 ja ihan hyvinhän nuo soittivat. Murheellisten laulujej maat ja Tahroja paperilla olen monen kertaa kuullut ja jopa vähän aikaa sitten ostin Eppujen Lyömättömät kokoelmä Lp-levyn hyllyyni. Kun Eppujen Ratinan keikka kesällä oli, vähän sinne mieleni teki lippuja ostaa, mutta kovan hinnan takia en raaskinut. Töihin sinä iltana olin kuitenkin menossa ja kun Tampereen keskustassa kävelin työmaalleni, niin kyllä Ratinasta selvästi Urheiluhullu korviini kantautui. Eput elokuvalta odotin kaikkea informaatiota bändistä (en Eppujen toimintaa lehdistä ole koskaan seurannut) ja kaikkia kivoja pikku tarinoita vuosien varrelta. Ja niitähän riitti.

Eput elokuvan mainosjuliste

Eput Elokuva dokumenttia kerrottiin tavallaan kolmella eri tasolla. Joka soittaja (myös entiset soittajat) istuivat yksitellen tuolissa puhumassa kameralle menneisyydestä kronologisessä järjestyksessä. Menneitä tapahtumia oltiin dramatisoitu, näytettiin videopätkiä, valokuvia ja lehtihaastatteluja. Sitten uusimpana kerrottiin ja kuvattiin tuntemuksia Ratinan keikasta, miten siihen valmistauduttiin niin keikkatreeneissä, kuin suunnitelmissa uusien biisien kirjoitttamisessa. Kuvattiin läheltä Pantsen luomisen tuskaa ja kerrottiin rehellisesti mitä liika alkoholinjuonti Martille oikein aiheutti ja miksi bändissä on muutama basisti lähtenyt ja mistä tilalle on otettu uudet. Eppujen levy-yhtiön Poko rekordsin pääjehu Epe Heleniuskin vilahti muutaman kommentin välillä sanomassa. Ratinan keikkaa suunnitellessa nähdään myös Tampereen Filmharmonia ja kapellimestari Santtu-Matian Rouvali.

Dokumentti yllätti minut suoruudellaan ja ns. "helppoudellaan". Välillä kun katson bändihaastatteluja tai luen elämänkertoja yms. niin niissä todella helposti luetellaan liuta nimiä ja se teki tuota ja tämä teki tätä. Nyt kun Martti kertoi kameralle, että Pantse teki tuota ja minä tein tätä, niin tarinoissa pysyy helposti kärryillä kuin kaikille ihmisille on annettu kasvot. Kronologisuus oli kanssa odella tärkeä ja hyvä tässä elokuvassa, varsinkin tälläiselle, joka ei Eppu Normaali yhtyeen kaikkia vaiheita tiedä. Juurikin basistien vaihdot oli mielenkiintoista kuultavaa ja se miten Eppu Normaalin alun punk tyyli oikein Epuille löytyi ja miksi se sitten vaihtui vähän "perusrockimpaan" suuntaan. En minä ainakaan tiennyt, että The Ramones on joskus ylipäätäänsä ollut Tampereella keikalla, siistiä. Tahroja Paperilla LP-singlen kansikuva tarina Martin perseestä sai minut ihan kunnolla nauramaan, kuten myös Martin nuoruusvalokuvat. Aikamoinen posettaja tötteröhuulineen tuo kyllä on ollut.

Eput joskus kultaisella 80-luvulla

Eput elokuva on kyllä kattava katsaus yhtyeeseen nimeltä Eppu Normaali. Elokuva sisältää runsaasti Eppujen musiikkia mitenkään alleviivaamatta, eikä kappaleitten syntyjä aleta liikaa valottamaan. Tässä kerrottiin todella hyvin ja selkeästi tälläiselle ei-aiheesta-entuudestaan-tietäjälle kuinka yhtye on syntynyt. Siksi pidin tästä tyylistä valtavasti. Alan jopa toivomaan, että jonain päivänä muistakin suomalaista pitkän linjan yhtyeistä saisivat omat dokumentaariset elokuvansa. Kyllä sellaiset ainakin Yö (35-vuotta), Popeda (39-vuotta), Neljä Ruusua (34-vuotta) ja The 69 Eyes (27-vuotta) ansaitsisivat.

Hyvää syntymäpäivää Suomelle!

Minä ja Morrison

Katsoin tämän elokuvan joskus 14-vuotiaana ensimmäisen kerran äitini vhs-kasetilta, mutta mitään muistikuvia tuosta ensikatsomisesta minulla ei enään ole. Ostin tämän aikaa sitten kirppikseltä ihan uteliaisuuttani ja olen nyt katsonut muutaman kerran. Ei kyllä noussut kotimaisten kärkeeni, vaan päinvastoin.

Minä ja Morrison elokuvan mainosjuliste

Nuorta Millaa ei kiinnosta työnteko, vaan hän harhailee kaljakuppiloissa ja tuhlaa rahansa mieluummin viiniin kuin vuokraan. Eräänä iltana Milla on kämppiksensä kanssa bilettämässä ja yökerhossa sitten tapaa Akin, jonka kotiin päätyy. Aamulla hän herää Akin kotoa ja kahvia etsiessään tapaa tämän lapsen Joonaksen. Aki ja Milla alkavat tapailla ja nopeasti Milla sitten muuttaa Akin ja Joonaksen luokse. Akilla ja Millalla on vähän väliä pikku riitoja, mutta myös yhessä he viettävät kivasti aikaa. Kolmistaan he lähtevät käymään Eestissä, jossa Millan aika menee juodessa, Joonaksen katsomassa arkkitehtuuria ja Aki sekaantuu huumebisnekseen. Palatessa Akille tehdään ruumiinsisäinen tarkastus, josta ei löydy mitään, koska hän on teipannut huumeet Joonaksen vatsaan. Näin hän saa ehtaa tavaraa suomeen myydäkseen. Aki piilottaa huumeensa pihalle, mutta Joonas fiksuna ottaa ne sieltä mukaansa, kun palaa äitinsä luokse. Milla ja Aki saavat kunnon riidan aikaan ja eroavat.  Kun Aki on juuri löytänyt kamallensa ostajan, hän huomaakin piilopaikkansa olevan tyhjä. Joonas heittää huumeet wcpöntöstä alas ja Aki käyttää viimeisemmätkin päänsä sekoittamiseen. Milla herää keskellä yötä outoihin tuntemuksiin ja saapuu Akin kodille, mistä löytää tämän kuolleensa. Pienenä epilogina näytetään Akin hautajaiset, jossa Milla ja Joonas vielä tapaavat ja Milla löytää Akilta saamansa lyhyen jäähyväiskirjeen.

Minä ja Morrison on tosi tasapainoton elokuva. Pääosassa pitäisi olla Milla, mutta Eestin matkan jälkeen Milla ei sano kunnolla mitään, vaan keskitytään Akin huumebisneksiin ja hänen ja Joonaksen kinasteluun. Kun Milla lopulta puhuu Akin ollessaan hänen entisessä kämpässään,  ihan yhtäkkiä hätkähdin, että niin Millahan tässä on päähenkilö joka on nyt sysätty sivuun. Elokuvan oikea tarina näistä ihmisistä ja niiden kokemasta kiintymyksestä jää tosi paljon huumejuttujen varjoon. Irina Björklund on Millana minusta tosi persoonaton, kuten myös Samuli Edelman Akina. Ei näillä hahmoilla oikein ole mitään muuta yhteistä kuin sekoilu alkoholin kanssa ja sektaus, jota kuavtaan suht paljonkin. Joonas (Roope Karisto) on kiinnostavin hahmo, jota elokuvasta löytyy. Joonas välittää isästää, vaikka häntä ahdistaa ja ärsyttää isän käytös. Millaan hän tutustuu väkisin ja sopeutuu tämän seuraan ja hautajaisissa näytetään, että kyllä hän Millaankin ehti kiintymään. Jotenkin haluisin ajatella Joonaksen tapaavan Millan vielä joskus uudestaan.

Milla, Aki ja Jim Morrison

Minä ja Morrison nimi on minusta jotenkin todella hämäävä. Akin huoneessa on iso Jim Morrison kuva ja mainitaan Akin fanitus Jim Morrisoniin, mutta se tuntuu jotenkin todella pinnalliselta. Vaikka ohjaajan ja tuottajan kommenttiraidalla sanotaankin, että tietoisesti tähän ei The Doorssin musiikkia tuotu, Jim Morrison on enemmän hahmona esikuva Akille, kuin musiikilisena toimijana, niin katsojana minusta tämä olisi sen The Doorssin musiikin vaatinut. Nyt tämä Akin "fanitus" Jim Morrisonia kohtaan, on todella lievää. Solar Films on mainostanutkin tätä "Levottomat 2" lisänimellä, vaikkei tämä liity yhtään ensimmäiseen Levottomat elokuvaan. Markus Selinin selitys tälle on elokuvien yhtenäisevät teemat, mutten itse ihan sanoisi näin. Kun Levottomien teemana on päähenkilön "tunteettomuus", niin tässä teemana on enemmänkin välinpitämättömys. Vaikka Aki sanookin Millalle pilvipäissään "Mä en tunne sua kohtaan yhtään mitään!", niin tunteettomuudet ovat erilaisia Levottomissa ja Morrisonissa.

En tiedä, mikä tälle elokuvalle olisi tyylilajina tai teemana: Rikosdraama? Huumesekoilu? Lasten hyväksikäyttö? Kuoleman hyväksyntä? Naurattamaton komedia? En itse kamalasti kyllä tästä elokuvasta välittänyt, sillä  näyttelijät ovat tehneet paljon parempia rooleja muissa elokuvissa ja tämä on aika näyttelijäkeskeinen elokuva.