Disney klassikot 38: Fantasia 2000

Taisin nähdä tämän lapsena jopa ennen ensimmäsitä Fantasiaa, tai korkeintaan olin nähnyt Fantasiasta vain yksittäisiä pätkiä. En ole koskaan erityisemmin välittänyt klassisesta musiikista ja muistoni ensimmäisestä Fantasiasta on vähän tylsä. Joissain jaksoissa on todella kaunista animaatiota, mutta niiden juonettomuus häiritsee vähän liikaakin. Alkuperäisessä Fantasiassa pidän eniten Pähkinänsärkijästä sekä Noidan Oppipojasta. Mukavaa että tässä elokuvassa on samanlainen rakenne, kuin alkuperäisessä Fantasiassa. Se luo yhtenäisyyttä, vaikka omaan makuuni kaikki välijuonnot näissä molemmissa elokuvissa on turhia. Alkuperäisessä Fantasiassa  Noidan oppipojan jälkeen näytetän varjokuvan avulla, kun Mikki Hiiri käy juttelemassa kapellimestarille. Tuolloin orginaalilla ääniraidalla Mikkinä toimi Walt itse. Tähän Fantasia 2000 on laitettu tuo sama varjokuvakohtaus ja siittä heti siirytään Mikin juoksuun toiselle kapelimestarille puhumaan, että Aku ei ole vielä valmis seuraavaan esitykseen. Tietenkään tässä ei enää ole Waltin ääntä Mikkinä ja siksi en pitänyt siitä, että vanha ja uusi kohtaus oli yhdistetty. Tunnistin liian selvästi äänen vaihdon tässä.

Ensimmäisen jakso Sinfonia nro.5 Allegro con brio on tämän elokuvan tunnetuin kappale varmasti itselleni. Olen lapsena katsonut ehkä liikaa Tenavat piirettyjä, mutta sitä kautta tämä Beethovenin kappale on tullut tutuksi. Pidän näistä kauniista, värikkäistä ns."paperiperhosista", vaikkei tässä juonta kummemmin ole. Tavallaan tämä yhdistää viimeisen Luonnonhengettären jakson kanssa elokuvan yhteen, kun siinäkin liitää samantyylisiä perhosia.

Fantasia 2000 elokuvan mainosjuliste

Toinen jakso, missä Ryhävalasperhe ui merellä ja lentää taivaalla, on makuuni vähän puuduttava. Pikkuvalaalla on kivat, ilmeikkäät kasvot, mutta tämä lentäminen ja uiminen on toistuvasti vähän yksitoikkoista. Sinisen eri sävyt on kauniita ja tästä jaksosta jää sellainen unenomainen tunne, että missä kulkee meren ja missä taivaan rajat.

Sininen Rapsodia New Yorkin kaupunkikuva on jo lapsena ollut yksi suosikkijaksoistani. Tämän tyylistä tulee mieleen ranskalainen elokuva Persepolis, Warner Brosin lyhärit ja Vaaleanpunainen pantteri animaatiot. Jazz musiikista pidän tässä yhteydessä kovasti. Pidän selkeäjuonisuudesta ja näistä ihmiskohtaloista. Kaljupaa duunaa raksalla ja haluaa rumpaliksi, työtön istuu kahvilla ja kaipaa elämälleen suuntaa ja rahaa, pikku tytöstä jonka vanhemmat ei vietä tämän kanssa aikaa ja miehestä, joka toimii jonkin sortin palvelijana ja haluaa viihdealalle. Tässä näytetään lyhyesti ja yksinkertaisesti, kuinka asioihin on vain tartuttava, jos haluaa elämälleen muutosta. Kaikkien haaveet näytetään hienosti luistinradan kautta ja onneksi kaikella on onnellinen loppu.

Vakaa Tinasotilas on lapsena taas jäänyt tästä elokuvasta selkeiten mieleen. En ole H.C. Anderssenin alkuperäistä satua tästä lukenut, mutta uskon sen olevan paljon synkempi. Hahmot näyttävät tässä jotenkin liian tietokonemaiselta, mutta tykkään tämän selkeäjuonisuudesta. Tinasotilas ei heti luovuta, vaikka hän näkeekin, että balleriinalla on kaksi jalkaa ja hän ryntää rohkeasti suojelemaan balleriinaa ilkeältä vieteriukolta. Itse lelunkerääjänä on aina yhtä hienoa nähdä tuollaisia seikkailuja, joissa lelut katoaa, mutta löytää lopulta turvallisesti takaisin kotiin. Vieteriukko oli lapsena minusta pelottava ja loppu on aika dramaattinen, kun tinasotilas heittää sen takkaan tuleen. 

Eläinten karnevaali on hupaisa klovnien jojoilujakso, josta tulee mieleen ensimmäisen Fantasian hippojen tanssi. Tykkään että tämä on pidetty lyhyenä ja ytimekkäänä. Tästä tulee mieleen Pixarin Linnut lyhäri, joka oli Monsterit Oyn yhteydessä, sekä Viidakkopelle muutamasta Aku Ankka lyhäristä. Tässä on kauniit ja kirkkaat värit.

Noidan oppipoika on vanha tuttu Fantasiasta ja kyseisen jakson olen nähnyt myös erinnäisiltä lyhärikokoelmilta, ennen kummankaan Fantasian näkemistä. Yen Sid taikuri on etäinen ja Mikki Hiiri ei ole samanlainen mihin olen tottuut. Mikin hahmolla ei animaatioissa ole yleensä ollut mitään erikoisen voimakasta persoonaa, mutta tähän hänelle on laitettu vähän samanlainen luonne, mitä olen tottunut näkemään Aku Ankalla. Sillon kun kyseinen jakso on luotu Mikillä ei vielä ollut  vahvaa ja selkeää omaa luonnetta, joten annettakoon se anteeksi, että hän vaikuttaa  Akulta. Kun Mikki unissaan taikoo lisää vettä kaivoon ja tulva on jo hukutttanut hänet alleen, se on aika kauhuskenaario pienelle katsojalle. Tässä jaksossa kuitenkin pidän suunnattomasti siitä kuvasta, missä Mikki on unissaan kallion päällä noitahatussa johtamassa veden voimaa. Se on itselleni varmaan koko Disneyn ytimen ns. "pääkuva". Mikki Hiiri Noidan oppipoikapuvussa oli pitään kotivideoiden logoissa, mainoksissa ja videoiden kansissa, joten sitä kautta se on noussut itselleni rakkaaksi ja nostalgiseksi. Siinä on ajatonta henkeä.


Nooan Arkki tarinasta en muistanut lainkaan, että siinä esiintyy myös ihmisiä, ainakin niiden muutaman jalat. Eläimet, jotka arkkiin on menossa, on samantyylisiä mitä Disneyltä on tottunut näkemään esim. Viidakkokirjassa tai Leijonakuninkaassa. Iineksen ja Akun kohtalo laivalla on surettava näky, kuinka he ovat kokoajan toisiaan niin lähellä, mutta siltikin epätietoisia toisen elossa olosta. Tässä on kaunis väritys ja Akun ja Iineksen loppu halaus ja suudelma on ihana.

Aku ja Iines löytävät toisensa

Viimeinen Luonnonhengetär jakso ei minuun oikein iske. Hahmolla on nätti ja viekoitteleva hymy ja valloittavat pitkät hiukset, mutta väritys on kuitenkin tosi synkkää aikaisempiin jaksoihin verrattuna. Luonnonhengettären hiukset kuvastaa hienosti hänen tuntojaan ja mietteitään, kun hänellä on paha olla hiukset hukuttavat hänet piiloon ja parhaimmissa voimissaan hiukset taas levittäytyvät mahtipontiseksi viitaksi. Hahmon koon muuttuminen pienestä isoksi onnistuu luontevasti. Luonnonhengettären kaveri hirvi muistutti etäisesti Bambin peuroja.

Waltillahan oli aluksi suunitelma päivittää Fantasiaansa aina välillä ja pitää siinä aina mukana jotain vanhaa ja jotain uutta. Milleniumin vaihteeseen tehty Fantasia 2000 on minusta nimetty kivasti ja antaa kunniaa tälle Waltin vanhalle ajatukselle ja kunnioittaa alkuperäistä Fantasiaa, vaikka ei olekkaan niin älyttömän pitkä ja taiteellinen. Taidehan muuttuu ajan kanssa. Ensimmäinen perhospätkä, sekä valaiden tanssi ja luonnonhengetär voisivat olla ihan hyvin alkuperäisestä Fantasiasta. Nämä jaksot, jotka eivät olleet niin juonipainotteisia on paljon piiretty hahmoja ja liikkeitä lentämään, uimaan ja tanssimaan. Tälläiset isot maalailevat ja kelluvat liikkeet on helppo piirtää ja yhdistää musiikkiin ja niistä syntyykin se fantasian illuusio. Tässä Fantasia 2000 on puolet sellaisia jaksoja ja toinen puoli juonellisempia, joista yksi on nostalginen ja muut modernimpia. Kun kaikki on saatu yhdistettyä, siitä on saatu syntymään hyvä tasapaino.

Luokkakokous

Minua arvelutti paljon mennä katsomaan tämä elokuva. Tiedän että radiojuontaja Jaajo ja standup- koomikko Sami Hedberg eivät ole näytelleet ja Aku Hirviniemen putousroolit viime vuosilta ovat kyllästyttäneet jo tappiin asti. Hän on jotenkin "tekohauska" ja valitettavasti tämä ei pahemmin draama rooleja ole tehnyt. Härmässä hän vetää parhaimman roolin mitä olen nähnyt joka on draamaa. 

Elokuvan traileri ei antanut minulle oikein selkeäää kuvaa elokuvasta, pelkkää häsläämistä. Odotukseni olivat uteliaat, mutta hyvin varovaiset. Olin lukenut aika paljon huonoja arvosteluja  ja kommentteja, että sisältää vain pilluhuumora, samaa tyyliä kuin Putous, Kuokkavieraat ja Epic movie. Tuttavapiirissäni tätä kuisteskin kehuttiin ja onneksi uskalsin antaa tälle mahdollisuuden.

Luokkakokous elokuvan mainosjuliste

Olin todella positiivisesti yllättynyt Jaajon roolityöhön rokkari Tuomaksena. Hänen näyttelijätyönsä oli luontevaa. Puhe kuulosti välillä paperiselta, mutta eipä se haitannut. Tuomas on kolmikon kantava voima, ryhmän johtaja ja suunitelmallisin. Hänestä löytyy kunnon karismaa ja hän osaa pitää huumorinsa hyvän maun puolella. Sami Hedbergin esittämä Antti taas vei huomionsa jättimäisellä leuan hetulallaan. Hän oli iso ja läskiä oli kyllä oikein kunnolla korostettu. Läskistä tehdystä huumorista en pitänyt ja naisten iskujutut oli makuuni mauttomia.  Aku Hirviniemen Niklas oli vissiin tarkotus olla tässä pääosassa, mutta hahmona hän oli turhin ja mitään antamattomin. Aku koitti tehdä rooliansa vakavasti, mutta draama ei tässä lainkaan onnistunut, hän oli tässä ihan oma itsensä.

Huumorintajulani on tarkat rajat ja huomasin kyllä elokuvasalissa istuessani, että se ei mene ihan yksiin muiden kanssa. Tuntui, että muita nauratti juuri ne asiat, joita itse pidin vastenmielisenä ja päinvastoin. Miesten munien sheivausta kylpylässä ja Niklaksen pallien jäämistä saunanlauteiden väliin sai minut kokemaan myötähäpeää, eikä naurua. Antin kimppakiva yhden yön naisen ja sammuneen Niklaksen kanssa oli makuuni jo aika kuvottavaa. Olenko sitten liian vanha tai siveellinen ihminen, kun en vain voi ymmärtää tuollaista? Kaikki naistenperässä juokseminen ja nussinnat tässä oli, ei nyt häiritseviä, mutta turhia. Eikö miesten ystävyys tarinaa voi ihan totta tehdä ilman, että akkoja pitää mennä hässimään ja sukupuolitestejä tekemään?

Se mikä sai minut sitten pitämään tästä elokuvasta oli porukan yhteenkasvaminen uudestaan. Poikamainen kujeilu ja läpänheitto autossa, uima-altaalla, yökerhossa ja hotellin aamupalla oli se liima, joka tiivisti ja yhdisti kaiken, oli elokuvan aidointa. Hauska nähdä, kuinka vanhemanakin kun ollaan vanhojen kaverien kanssa, otetaan ihan samat roolit kuin silloin nuorena. Lopun luokkakokouksessakin näkyi, että jokaisella oli vanhat muistot entisistä luokkakavereistaan ja niiden perusteella luotiin ennakkoluulot, että millaisia he ovat tänäpäivänä.

Luokkakokoukseen ajelemassa

 Lopun finaalikohtaushan on tämä: Niklakselle tungetaan sininen pilleri naamaan ja hän alkaa puheensa "suunitelman" pohjalta laulamaan Macareenaa sanoilla: "Paska, perse, pillu, pornolehti, heei paviaani" Silloin pääsi omat nauruhermoni irti kahleistaan. Mikä voi olla sen parempi yhdistelmä, kun oman ysärini ydin, legendaarinen Macareena, tiivistämään elokuvan noloutta, naurettavuutta ja mauttomuutta.

Epilogi oli lyhyt ja ytimekäs. Kiva kun pojat halaa poikamaisella tavalla ja sopii tapavansa useammin, mutta miksi ihmeessä tänne on tungettu Aku Hirviniemen muija näyttelemään Aku Hirviniemen muijaa vääntämään niin kulunutta ja huonoa vitsiä? Se latisti loppufinaalissa saamaani hyvää fiilistä..

Loppuun pieni yhteenveto: Hyvä Jaajo! Hyvä Macarena (90-luvun ydin), Hyvä Naantalin kaunis hotelli, luokkakokoustunnelma ja realistiset ystävyyssuhteet. Huonoa: nussinta/tissi/munapuheet ja Aku Hirviniemen muija. Sekä pientä mieleenjäävää, jota jäin pohtimaan: Tuomashan kertoo, että hänellä on ollut paljon naisia, muttei koskaan ole ollut rakastunut. Noh, luokkakokouksessa tämä tapaa nuoren tytön ja pussailun jälkeen heti puhuu rakkauden tunteesta. Sitten selviää että tyttö on hänen omansa, tytön äiti ei vaan ollut aikasemmin kertonut kellekkään kuka on isänä. Jotenkin pidän tätä hiukan pervona (tai voisiko jopa aatella että pedofiilinä?) mutta Tuomashan ei tiennyt tytön olevan hänen omansa ja tyttö kuiteskin on jo siinä 17 ja risat ikäinen ja sen ikäisenä tyttönä vielä helposti haaveilee vanhemmasta miehestä, joten se pervousajatus lähti siinä. Tuomas on kuitenkin aika itserakas hahmo ja se pisti mietityttämään, että jos ainoa ihminen, jolle hän kokee rakkauden tunteita on tämän oma tytär, joka on puoliksi hänen lihaansa ja vertansa, niin sittenhän hän on tavallaan vaan entistä rakastuneempi itseensä. Onko tämän käänteen siis tarkoitus kuvastaa hahmon suurta itserakkautta vai mikä on sen pointtina?

Disneyn klassikot 13: Liisa Ihmemaassa

Liisa oli lapsena yksi suosikki disneyelokuviani, kun se on niin kirjavanvärinen ja tapahtumia on saatu paljon lyhyeen pakettiin laitettua. Näin vanhempana tästä on kyllä on osa taikaa kadonnut. Elokuva on minulla suomeksi videolla ja harmikseni lauluista menee heti osa nautinnosta, kun sanoista ei vaan aina yksinkertaisesti saa selvää. Tai sitten en vaan ole totttunut tuollaiseen kuorolaulantaan. Mervi Hiltunen on ihan kiva Liisana, vaikka mielestäni hänen äänensä sopii paremmin vähän vanhemmiksi prinsessoiksi. Tosin Liisan lauluäänenä tämä ei toimi yhtään, se kuulostaa vaan ärsyttävältä kimitykseltä. Varsinkin eksymislaulu metikössä on turha.

Liisa Ihmemaassa -elokuvan vanha suomenkielinen juliste

Taustamaalaukset ja alkukuvat on todella nättejä, pieniä yksityiskohtia on kuvattu läheltä, kuten alun puroa, lintuja ja kukkia. Upeaa värien käyttöä jaksan tätä katsoesssa kyllä aina ihailla. 
Liisan hahmo on ihan sillä rajalla, että alkaako se ärsyttää vai ei. Tämän  pakonomainen uteliaisuuden tarve Pekka Kania kohtaan on jotenkin outo. Ihmemaassa Liisaan hahmoa myös sekoittaa se, että hän joka syömisellä kasvaa tai kutistuu johonkin suuntaan ja samalla hänen mielialansa vaihtuu lennossa päinvastaiseen mitä se oli, kun muodonmuutos menee liian isoksi tai pieneksi.
Liisan putoaminen kaninkoloon on hauskasti kuvattu, kun pää roikkuu alaspäin. Ihmemaahan päästyä jotkut tapahtumat on vähän liian absurdeja, sekavia ja nopeatempoisia minun makuuni; Toton juoksurinki, Kaalimadon aakkoset, sekä kohtaus Pekka Kanin talolla. Talo on kummiskin tehty hauskasti muistuttamaan Liisaa, kun sen katossa on vaaleat oljet ikäänkuin hiuksina. Näiden kohtausten merkitystä tähän tarinaan en vain ymmärrä.

Tittelityyn ja Tittelitomin tarina Mursusta ja Nikkarista on minusta hieno. Satu on aika karmiva, mutta opettava. Ihmemaasta odottaakin kaikkea hullua ja Tittelityy ja Tittelitom on ehkä stereotyyppisimmät hullut mitä sieltä löytyy. Animoidut kukat on hienosti personoitu ja laulu Iltapäivä Kultainen on kaunis, vaikkei suomenekilisitä sanoista saa aina selkoa. Kyseisen laulun kohdalla animaatio ja tausta sulautuu parhaiten toisiinsa.Irvikissa on niitä harvoja kissahahmoja, jotka ei synnytä minussa sellaista sulosita aww-fiilistä. Irvi on kumminkin yksi suosikki kissojani sillä "Olemme kaikki hulluja täällä" on yksi elämänmottojani. Liisan Mirri kisu on todella suloinen ja saa söpöyspisteet kotiinsa. Sen miu'unta on ihan aidon kuuloista.

Hulluh Hatuntekijän ja Jänön teekutsut on oma suosikkikohtaukseni, tälläsiin teekutsuihin lähtisin mielelläni. Juhlissa jotenkin hyväksyn tämän täysin päättömän hulluttelun; puolikkaat kahvikupit, yökköpyökköhiiri ja järjetön kellon korjaaminen menee jo niin lapasesta, että ei voi kuin hymyillä.
Kohtauksien vaihtuessa toisiin Liisa kävelee niihin aina pimeydenstä, mikä korostaa Ihmemaan mystisyyttä ja unenomaisuutta. Siksi tämä tuntuukin aika irtonaiselta tarinalta ja lopun "kaikki onkin vaan unta" ratkaisu ei yllätäkkään yhtään. Aika kulunut ja kiliseinen loppu, mutta ei tähän oikeen muuta ratkaisua oisi voinut edes tehdä.

Jänön, Yökköpyökkö-Hiiren ja Hullun Hatuntekijän syntymättömyyspäiväjuhlat

Lopun pelikorttihaipakan esiintyminen on hieno, kun korttien värit vaihtuvat valojejn ja varjojen mukaan. Tykkään muutenkin lätkiä usein korttia, joten on hauskaa, että tähän on korttipakka laitettu hahmoiksi. Katsoinko vähän epäselvästi, vai onko tässä pakassa lainkaan ruutukortteja? Herttakuningas on kyllä ihan kuningattarensa tossun alla.

Elokuvassa on paljon sekoilukohtia, mutta siinä on todella monipuolinen värimaailma ja runsas mielikuvitus. Liisa on hahmona kuitenkin aika sydämetön, eikä häneen voi valitettavasti samaistua.

Armi Elää!

En ole koskaan ollut kiinnostunut muodista, enkä Marimekosta, mutta traileri sai minut siltikin kiinnostumaan. Minna Haapkylä on mielestäni ristiriitainen näyttelijä, välillä hänen roolinsa on ihania (Kuutamolla) ja välillä järkyttävän huonoja (Erottamattomat). Trailerissa hän vakuutti itsevarmana naisena, kauniiden vaatteiden keskellä. Oletin tämän olevan Armin elämänkerta, jossa kerrotaan hänen saavutuksistaan ja töistään Marimekossa, mutta enemmän tämä kertoi Armin kiihkosta saada Marimekko maailmankuuluksi ja hänen epävarmuudestaan  ennen julkisia esiintymisiä.

Armi Elää! -elokuvajuliste

Armin elämä ei oltu kerrottu kiinostavasti ja Marmekon kankaat ja mallit eivät viehättäneet lainkaan, ne esitetiin jotenkin liian laimeasti.  Elokuva antoi minulle enemmän tällä toisella tasolla, kehyskertomuksella teatteriseurueesta jossa näytettiin kuinka näyttelijä Maria (eli Minna Haapkylä) pohti Armi Rintalan hahmoa ja sen roolia. Kuinka hahmoa voi näytellä ellei sitä tunne kunnolla? Varsinkin kun on kyseessä oikeasti elänyt hahmo, että sille voi antaa kunnioitusta ja omaa persoonaa? Voin vain kuvitella kuinka vaikea on syventyä sellaiseen hahmoon, joka on oikeasti ollut olemassa. Miten päästä sen sielunmaailmaan?

Minna Haapkylä on aina osannut näytellä kasvoillaan, hänen Arminsa oli ihan hyvä makuuni, mitä nyt pitkät monologit vähän puuduttivat. Enemmänkin minua häiritsi vähän liikaakin monet tutut sivuosien näyttelijät. Joanna Haarti veti ainakin 4 eri roolia, mikä jostakin syystä häiritsi, vaikka ymmärränkin sen että teatterissa useinkin yksi näyttelijä voi vetää montaa hahmoa samassa näytelmässä. Laura Birn ja Outi Mäenpää ovat jo niin kuluneita yhden ilmeen kasvja, etten heidän naamojansa enää oikein jaksa. Hannu-Pekka Björkman oli aika pökkelö, enkä yhtään ymmärtänyt mikä oli herrasmieskolmikon Jukka Puotilan, Robert Enckellin ja Antti Holman tarkoitus. Anna Paavilainen oli ihan kiva Armin tyttärenä, mutta siihen se sitten jäikin

Armi esittelee Marimekkoa

Pidin tästä ettei ollut suora elämänkerta, vaan näytelmä. Se antoi mahdollisuuden ja luvan teatraaliseen esiintymiseen, isoihin liikkeisiin ja pitkiin monologeihin. Teatteria on kuintenkin vaikea katsoa elokuvana, joten olisi mielenkiintoisempaa jopa nähdä tämä oikeassa teatterissa. Jos elokuvasta olisi haluttu tehdä dokumentaarinen, niin en usko että nykysuomea pystyy enää lavastamaan 40-60 luvuksi tarpeeksi  luontevasti. Siksi pidinkin siitä, että näytellään koko ajan teatterikulisseissa, missä katsojalla on heti oma vapaus luoda sen aikainen maailma tapahtumien ympärille.

Kertakatsomisena minulle ihan riittävä, eikä tämä tehnyt minusta Marimekko fania. En vain voi ymmärtää mitä kaunista on siinä rumassa unikko-kuviossa?

Tuhkimo - Live Action

Koska Tuhkimo on amimaationa minulle Disneyn klassikoista todella rakas, niin halusin toivoa tämän live actionin olla kunnioitus animaatiota ja perinteistä tarinaa kohtaan. Valitettavasti tämä oli vain järkyttävä pettymys. Perusjuoni on tietysti itselleni hyvinkin tuttu ja siksi odotin jotain uutta ja erikoista lähestymiskulmaa ja kauniita kuvia, mutta mikään muu ei tässä ollut minulle erityisen kaunista paitsi lasikenkä, joka vilahti jo ensimmäisessä mielenkiintoa herättävässä teaserissa.

Kävin katsomassa dubatun version, ihan vain Mikko Leppilammen takia. Leppilampi suoriutui prinssin roolista ihan hyvin, hänen äänensä jäi mieleen, toisin kuin naisäänet. Ne kaikki kuulosti ihan samanlaisilta, olivat monotoniset, kuivat ja tylsät, itseään toistavat. Jos oisin laittanut silmät kiinni, niin en olisi erottanut naishahmoja äänen puolesta toisistaan. Kuninkaan, suurherttuan ja kapteenin äänirooleissa oli tunnettuja "Disneyääniä", jotka toivat tähän dubbauksen kautta edes vähän Disneyn henkeä. Alkuperäisellä ääniraidalla tämä olisi voinut kuulostaa paljon paremmalta.

Cinderella -elokuvan mainosjuliste

Elokuvan miljöö on kaunis. Lavasus on suurta ja siinä on suuren satuelokuvan tuntua. Tuhkimon kotiin ja kuninkaan linnaan on selvästi suurella rahalla panostettu. Muu satumaailman miljöö on vähän tekaistun oloinen, varsinkin se kun Tuhkimo kiiruhtaa linnasta kotiinsa kurpitsavaunuilla ja melkein lentää kalliolta mereen. En pidä tämmöisistä tekemällä tehdyistä "läheltä piti"- tilanteista lainkaan. Vaatetus on kaunista ja koreaa ja se luo hyvin kuvaa hahmojen asemasta. Esim. sisarpuolet pukeutui oikein tahallaan koomisesti. Tuhkimon revityn mekon muutos siniseen kimalleasuun oli viety jo liiallisuuksiin, en pitänyt siitä. Musiikki oli makuuni liian maalailevaa ja mahtipontista.

Tuhkimo on tässä elokuvassa vähän liiankin kiltti. Okei, se on hänen perusluonteensa, mutta tämä liika kiltteys ei enää ole uskottavaa. Hänen syvää kiintymystä vanhempiinsa korostettiin alussa jopa liikaa, oikein alleviivatusti.  Sisarpuolet eivät ole taas tarpeeksi ilkeitä, joten vaikea uskoa Tuhkimon kärsivän. He ovat lähinnä koomisia höppänöitä ja oikein korostetun rumia. Äitipuoli on ihan liian pliisu, hän ei herätä mitään pahan tai voiman tunteita ulkonäöllänsä tai näyttelijäntyöllänsä. Prinssistä pidin, hänellä oli sentään se asenne mikä pitääkin. Kuninkaan vanhoillisen asenteen ymmärrän hyvin, mutta vähän naivia antaa lopussa juuri ennen kuolemaa siunaus prinssille valita se tyttö kenet ite haluaa, kun aluksi vastustisitä niin radikaalisti. Prinssin kiintymys isukkiin kuolinvuoteella on suloista. Hyvä kummitäti on aivan järkyttävä. En voinut sietää Helena Bonham-Carteria kammottavassa röyhelöpuvussa. Hän oli ihan itsensä näköinen ja tekohuumori, kurpitsan kasvattaminen kasvihuoneessa ja siitä syntynyt "jännitys" oli järjettömän tyhmää. Katsojana koin siitä suurta myötähäpeää. Olin tähän Bibedibobedibuu kohtaukseen niin järjettömän pettynyt, kun Dinseyn alkuperäisessä animaatiossa se on niin klassinen kohtaus. Se että sisilisko toimi kurpitsavaunuissa ovimiehenä oli hienoa, siinä kunnoitettiin alkuperäistä tarinaa. CGI hiiret oli kivoja, ei liian tietokoneella tehtyjä. Lucifer kissa sai taas pahan kissan maineen, vaikkei ollut tehnytkään mitään muuta kuin pikkusen sähisi (näin kissaihmisenä en pidä tästä kissat on pahoja- stereotypiasta)

Elokuvassa oli monia sellaisia ns."virheitä" mitä en oikein pystynyt hyväksymään Tuhkimon tarinaan ja maailmaan. Aluksikin Tuhkimon äidin piti kuolla kun Tuhkimo oli vasta ihan pieni tyttö ja isänkin kuolma oli nuorella iällä. Tässä tyttö oli isän kuoleman aikaan ulkonäöstä päätellen n. 15-16 vuotias, eli noin kymmenen vuotta liian vanha. Eihän hän ehtinyt olemaan sisarpuolille ja äitipuolelle piikana, kuin vasta muutaman vuoden. Tämä rikkoi mielestäni eniten originaalia tarinaa. Dramaattisin hetki eli Tuhkimon puvun rikkominen meni siitä pilalle, kun ensimmäisenä rikkojana on itse äitipuoli. Oikeastihan äitipuoli ei ite riko mitään vaan katsoo vierestä hyväksyttävästi, kun sisarpuolet sen kateuksissaan rikkovat. Kohtauksessa ei ollut mitään draamaa, vaikka sen pitäisi olla yksi elokuvan kliimaksihetkiä. Kun Tuhkimo saapuu linnaan ja he tanssivat prinssin kanssa, niin tanssi ei ole perus valssia, vaan jotain uudempaa modernia tanssia. Siitä tanssista puuttui kokonaan intiimiys. Hienoa, että prinssillä oli oma iso kaunis puutarha, mutta en tykännyt siitä, että Tuhkimo laitetaan istumaan keinuun. Oisivat vaikka molemmat olleet siinä vierekkäin, tai muuten vaan kävelleet pitkin puutarhaa, keinu tuntui jo kuluneelta idealta. Prinssin ja Tuhkimon rakkauden syntyyn ei mennyt kuin muutama yhteinen kohtaus ja satuelokuvalle on ihan normaalia, että rakastutaan ulkonäön ja päivän tuntemisen perusteella, joten sallittakoon tämä tässä elokuvassa. Kertoja Kummitäti oli tässä häiritsevän paljon esillä. Mieluummin näen sen, että hahmo kasvaa ja aika kuluu, kun vaan kuulen sanat "vuodet vierivät"...

Prinssi tapaa Tuhkimon ensimmäistä kertaa

Olen todella pettnytyt, kaikki tässä tuntui olevan sokerihättöä jenkkiläisille 10-vuotiaille pikkutytöille. Olen vain huolissani siitä, että tekijät aliarvioivat tämän kohdeyleisönsä näinkin pahasti, lapset nimittäin ymmärtävät paljon enemmän, mitä aikuiset voivat kuvitellakkaan.  Vaikka kohderyhmänä onkin lapset, niin nekin haluavat elokuvaan erilaista syvyyttä, monipuolisia tasoja, tunnetta, kerroksia ja hyvin näyteltyjä hahmoja, ei tämmöstä tasapaksua, valmiiksi pureskeltua mössöä. Ei sillä että omasta lapsuudestani on aikaa, mutta en silloin voinut sietää tälläisiä selitettyjä ja valmiiksi kerrottuja elokuvia. Tämä on tehty liian selväksi, eikä anna yleisölleen mitään ajateltavaa. Pahiskin sanoi että:  "Sinä olet tuollainen hyvä ja minä vain paha."

Olen nähnyt tämän lisäksi 3 eri Tuhkimo elokuvaa: Disneyn klassikon, Cinderella tv- elokuvan vuodelta 1997 ja Ever After (Ikuisesti sinun) vuodelta 1998. Disneyn Tuhkimo on se samaistuttavin ja ihanin, Cinderella tv-elokuva kiva hassuttelu musikaali (jossa myös sisarpuolet oli kaksi rumaa ja koomista hahmoa ja tanssi oli tämmöstä modernimpaa) ja Ever Afterissa näytetään ihanasti Daniellan ja prinssin tutustuminen ennen varsianista rakastumista. Siinä on paljon draamaa ja myös oikeasti ilkeä äitipuoli, joka ei missään vaiheessa aliarvioi asemaansa. Tämä uusin Disneyn live-action Tuhkimo jää kaikessa hännille.