Lippukokoelma

Lippukokoelma

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

James Bond 22-24

Pierce Brosnan joutuu nyt jäämään takaa-alalle, kun uusi ja hemmetin ruma Daniel Craig astuu kuvioihin. Hänestä en osaa etukäteen mielipidettä oikein sanoa, kun on tuollainen kivikasvo. Casino Royalen olen kerran aikaisemmin sivusilmällä katsonut, enkä siitä yhtän silloin välittänyt. Nykyään kun itseäni casinot ja rahapelit innostavat, se onkin ainoa Craigin Bondi johon minulla on joitain ennakko-odotuksia.

Kuolema saa odottaa
Kuolma saa odottaa on viimeinen Pierce Brosnanin James Bond ja siksi varmaan siltä  odotinkin jotain erityistä. Kyllä valitettavasti siltikin petyin, sillä elokuva oli minun makuuni sekavajuoninen ja jälleen oltiin Bondin hurmuritaidot kadotettu jonnekkin ja elettiin ja kuvattiin enemmän toimintaa. Elokuvan erikoisen tunnarin esittää Madonna, jota en edes Madonnaksi tunnistanut. Olemme selvästi 2000-luvun alkouolella, sillä cgi ja kuvaus huokui sellaista sen hetken "nykyaikaa". Bond tyttönä toimii Hale Berry, jonka olen kerran nähnyt kissanaisena. Häiritsevän paljon hän kyllä nyt toimi sellaisena "nuori neito pulassa"  typykkänä. Olisin häneltä odottanut kovempaa ja voimakkaampaa roolihahmoa. Kyseinen Bond seikkailu sisältää räjähteitä, juonitteluja, timatteja ja salakauppoja, mitä erikoisempia juonenkäänteitä ilman kunnollisia motiiveja ja nopealla temmolla. Itse siis tipuin kärryiltä lähes alusta asti. Erikoisena kuvauspaikkana toimii kaunis ja jäinen Islanti, jonka lokaatioissa nyt tapellaan. Kun pahis kehittää laaserin, jolla voi sulattaa jäätiköitä ja Bondilla on vielä näkymätön auto, niin kyllä kaikki on mahdollista. Lentotapahtumia ja vaaratilanteita on paljon ja viime hetkellä ihana naikkonen hukkumiskuolemalta pelastetaan. Pierce Brosnan teki hyvän roolin Bondina näissä elokuvissa, mutta selkeästi 90-luvulla on huumori hukattu kokonaan ja haluttu enemmän päästä rymistelyn maailmaan. Selkeät ja mielenkiintoiset, pohtivat juonikuviot loistaa poissaolollaan.  
Kuolema saa odottaa elokuvan mainosjuliste
Casino Royale
Daniel Craig astelee Bondin saappaisiin ja etukäteen olen jo tuominnut hänen Bondeista  rumimmkasi mitä on. Se pitääkin paikkaansa, tämän näköinen ukkeli ei minun sydäntäni sulata ja muutenkin Craigin Bondista puuttuu kokonaan yksi James Bondin tärkein luonteenpiirre, herrasmiesmäisyys. Kokonaan on luovuttu hauskoista onelinereista ja enemmän keskitytään hurjisteluun. Casino Royale saa isot pisteet kaikkien aikojen parhaasta rock henkisestä tunnarista ja alkuteksitjaksosta, se on minusta todella hauskasti animoitu korttipeliteemaisesti ja toimii kovaa. Itse kun korttipelejä harrastan, niin kaikki pelailu ja olelu casinolla toimi minulle erinomaisesti. Alun takaa-ajo kohtauksessa sain kuulla leffaseuralaiseltani (eli avomiehltäni), että takaa-ajettu kaveri on parkour harrastuslajin keksijä ja kyllä siinä stuntissta minun silmissäni jo pisteet nousi. On kiva kuulla tällaisia  yksityiskohtia. Bond joutuu yhdessä vaiheessa kidnapatuksi ja hänet sidotaan alastomana rikkinäiseenn tuoliin, kun pääpahis on häntä kiduttamassa. Tämä kohtaus jotenkin häiritsi minua, sillä se ei tunnu kuuluvan Bond elokuvien henkeen. Enemmänkin tuli mieleen jotkut öklöt Saw kauhuelokuvat. Vähän mietitytti, onko tämä kohtaus laitettu tähän katsojien kosiskeltavaksi, sillä tuollaiset kidutuselokuvat on ollut suosioissa noihin aikoihin, kun Casino Royale ilmestyi. Lokaatio on enimmäkseen casinomiljöötä, mikä kyllä miellyttää omaa silmääni. Loppupuolella käydään vielä kauniissa Venetsiassa, mutta harmikseni se jää paikkana kuitenkin pintaraapaisuksi. James Bond iskee taas itelleen päättömän kanan, joka toimiikin kaksoisagenttina ja saa lopulta huijattua Bondilta tämän casinolla voitetut rahat. Kun James tämän huomaa, niin joudutaan vettenpäällä kelluvaan hylättyyn taloon, jossa  käsikähmärän jälkeen naikkonen hukkuu kokonaan. Pääkonna paljastuukin vasta ihan viime hetkellä, kun Bond pääsee hänestä jyvälle ja siinä vasta Daniel Craig esittelee itsensä virallisesti että hän on Bond, James Bond.

Casino Royale elokuvan mainosjuliste
Quantum of solace
Tämän Bondin piti olla siis suoraa jatkoa Casino Royalille, mutta en kyllä yhtään hahmottanut mitä jatkoa tämä sille oli. En yhtään tajunnut mistä ihmeestä tämä elokuva kertoi. Voin suoraan sanoa, ettei tästä elokuvasta minulla ole mitään positiivista sanottavaa, en saanut juonesta enkä tapahtumista mitään irti. Paitsi M. Judi Denchin M hahmo kehittyi tässä elokuvassa ja hänen hahmonsa ja roolinsa nousi parhaaksimitä tästä elokuvasta voi sanoa. Siihen elokuvan hyvyys jäikin. Daniel Craig ei tee mitään muuta, kuin murjottaa ja vähän väliä hakkaa ja ruhjoo jotakin. Tästä minulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Quantum of solace on huonoin Bond elokuva mitä on tehty.

Quantum of solace elokuvan mainosjuliste
Viimeisiä Bondeja seuraavassa viedään, kun uppoudutaan Skyfallin ja Spectren maailmaan vielä. 2000-luku on tuonut Bond maailmaan paljon lisää toimintaa, mutta vanha Bondin charmikkuus ja huumori on jo heitetty menemään. Casino Royale aloitti Bondin universumin tavallaan uudestaan ja seuraavissa elokuvissa niihin onneksi jo onnistuneesti syvennytään.

Kun aloitin tämän Bond maratonin avomieheni kanssa minulla ei ollut Bond näyttelijöistä ennakkotietoa, muista kuin Pierce Brosnanista. Alkupään Bondien Sean Connary ja Roger Moore kyllä tekivät minuun vaikutuksen ja siksi olin eilen surumielinen, kun sain lukea Roger Mooren poismenosta. Hän teki James Bondin roolia pidempään kuin muut ja antoi Bondille sen ihanan humorintajun. R.i.P. Roger Moore.

My name is Moore, Roger Moore

maanantai 22. toukokuuta 2017

Akvaariorakkaus

Akvaariorakkaus perustuu Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkautta nimiseen kirjaan. Näin elokuvan ensimmäisen kerran jotain 14-vuotiaana, enkä silloin ymmärtänyt mitä elokuva hakee takaa. Paljon myöhemmin kun ikää oli jo kertnyt, katsoin elokuvan uudelleen ja sain myös luettua alkuperäisen kirjan. Kirjasta en muista mitään ja sen olen laittnut kesälukemislistalle. Elokuvankin katsoin uteliaisuuttani pitkästä aikaa.
Akvaariorakkaus elokuvan mainosjuliste
Saara (Tiina Lymi) on nuori tarjoilija, joka tapaa 1992 uuden vuoden juhlissa Jonin. Joni on toimittaja ja vie Saaran kämpällensa juhlien jälkeen. Saara sammuu Jonin luokse ja seuraavana aamuna lähtee vähän katumapäällä Jonin luota karkuun, jättäen hälle kuitenkin numeronsa. Saara asuu ystävänsä Irenen luona kommuunissa ja sopii treffit Jonin kanssa. Rakasteluksihan homma menee ja Joni ja Saara alkavat tapailla. Kauaa ei mene, kun Saara jo muuttaa Jonin luokse. Suhde ei ole helppo, sillä Saara tekee seksistä ison ongelman. Hän ei pysty Jonin kaikista yrityksistä huolehtimatta nauttimaan rakastelusta, vaikka haluaa ja yrittääkin sitä ylikaiken. Hänellä on siitä suuret odotukset, joita Joni ei pysty täyttämään. Saara kertoo Jonille rivoimpia fantasioitaan ja kun Joni ei pysty edes vakavissaan niitä yrittämään, niin pieni erohan siitä tulee. Saara käy kotona pohjoisessa vanhempiaan morottamassa ja muuttaa takaisin Irenen kimppakämppään. Siellä hän iskee itselleen Irmelin eksän, naimisissa olevan  Raikan (Antti Virmavirta), jonka kanssa lähtee vähän kesähurvittelemaan. Huomatessaan, että Raikan kanssa sama ongelma tulee heti vastaan, niin Saara tajuaa ettei se seksi miestä vaihtamalla ainakaan parane. Hän palaa vähän katuneena takaisin Jonin luokse.  Jonilla on kanssa ollut tyttö yötä, mutta lyhyessä lopussa ei ainakaan näytetä, että tästä mustasukkaisuusdraamaa tulee.

Akvaariorakkaus on tehty 90-luvun alkupuolella ja elokuvan tyylistä sen huomaa selkeästi. Värimäärittely on jotenkin tosi sinertävää, laastus hyvin kotikutoista 90-luvun mallia, kuvaustyyli on välillä liiankin yksityiskohtaista ja käytetään paljon pitkiä kuvia. Musiikit elokuvaan on tehnyt Yari nimen artisti ja se isoimmin luo sen 90-luvun hengen, mikä onkin yksi nostalgiatripeistä tässä elokuvassa. Tarina on kestältaan puolivuotta kestävä ja alun talvi näkyy aina pienesti. Kevään merkkejä on ilmassa Saaran muuton aikaan, ero tapahtuu vappuna ja kotona käydään kesähelteillä. 90-luvun vaatteet, valosuus ja pienet tavarat pistää minulle ihanasti silmään. Maitoa juodaan Valion Lehmä purkeista ja valokuva-albumit on samanlaisia pikkusia vihkosia kuin minun lapsuudessani. Saaran hapsunahkatakki on kyllä oman aikansa kuvaus. Elokuvan parasta antia minulle onkin tämä ysärihenkisyys, mutta se kanssa tekee sen, ettei elokuva ole hyvin aikaa kestänyt.

Saara ja Joni tapaavat uutenavuotena
Teemaltan akvaariorakkaus on sitten jopa vähän ahdistava, kun Saara kokee seksuaalisia ongelmia rakastamansa ja välittävänsä ihmisen kanssa. Siksi hän tahattomasti loukkaa Jonia, joka kaikin keinoin haluaa Saaran tuntemaan olonsa hyväksi. Elokuvassa on paljon seksikohtauksia ja tietty varmasti siksi 14-vuotiaana kun tätä katsoin, en osannut suhtautua elokuvaan oikein. Nyt enemmän Saaran ikäisenä pystyn paljon helpommin ymmärtämään hänen ongelmansa, ja tajuamaan miksi hän kyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Monissa Saaran suuttumiskohtauksissa hän on nimen omaan turhautunut, kun Joni ei vaan voi ymmärtää niitä hänen kuvitelmiaan ja fantasioita. Koen, että elokuvan lopussa Saara itsekin päästä niistä kuvitelmistaan irti ja pääsee takaisin hyvään suhteeseen Jonin kanssa.

Claes Olssonin elokuvista olin tätä ennen nähnyt elokuvan Onnen varjot. Siinä on myäs samat Lymi ja Lignell pääosissa ja voi jopa sanoa, että se on löyhästi "jatkoa" tälle elokuvalle, vaikka käsitteleekin eri aihetta. Ohjaanan suunnalta minulla ei siis ollut mitään ennakko-odotuksia. Jotenkin vain tuntuu, että ohjaaja itse ei ole päässyt niin hyvin luomaan kokonaisuutta, sillä tämä elokuva ei herätä minussa katsojana paljon mitään tunteita. Virmavirran hahmoa Raikkaa kohden vain vastenmielisyyttä. Tiina Lymi on päässyt jo nuorena tekemään tämän pääosarolinsa ja itse pidän hänen työstään. Saaran ongelmat on inhimillisiä ja hänen alun kuvitelmansa seksin arkipäiväisyydestä on varmasti ollut tuohon aikaan ihan normaalia, mitä nuoret naiset paineiden alla kokevat. Hänen hahmossaan on jotain energisyyttä ja omalla tavalla myös rohekutta, kun uskaltaa pyyttää ja vaatia mitä haluaa. Dvd-levyllä elokuvan liskäksi oli mukana kirjailija Anna-Leenä Härkösen haastattelu, jossa hän kuvaa hyvin Saaraa, etä hän ei ole mikään voimakas rohkea nainen, vaan haavoittuva ja itseään hakeva. Sitä Lymi on hyvin osannut Saarassa näytellä, oman identiteetin hakua. Jonia esittävästä Lignelistä on hankala keksiä sanottavaa. Minusta Nicke Lignell näyttää ja esittäytyy joka ikisessä roolissaan ihan samalla tavalla. Ainoana huomautuksena pitää vaan mainita hänen karmaiseva takatukkansa. En edes osaa sanoa onko se karmiva hyvällä vai huonolla tavalla, mutta muistettava se on.

Saara ja Joni muuttavat yhteen
Akvaariorakkaus on nimenä hassu, kun se pohjautuu juurikin Härkösen kirjaan ja sihen, kuinka Saara ei voi nauttia itse itsestään. Hän näkee kaiken hyvin ulkopuolisen silmin. Elokuvaan tämä nimi on tuotu Saaran kultakalan näkökannalta. Osissa rakastelukohtauksissa näytetään vain sitä, kuinka kultakala möllää ja kattoo kun toiset vieressä hässii keskenään. Tämä on jotenkin hassu, mutta mielestäni ihan oivaltava idea. 

torstai 18. toukokuuta 2017

James Bond 19-21

Pierce Brosnanin Bondeja olen odottanut eniten ja olen näistä kyllä tykännyt. GoldenEye tuotti pienoisen pettymytksen, mutta Huominen ei koskaan kuole paransi taas osakkeita. Näissä kahdessa elokuvassa Bondtytöt ovat olleet niin sivuosissa, ettei heidän kasvonsa ole edes jääneet mieleeni. Brosnan on ulkomuodoltaan täydellinen James Bond, hän on juuri sopivan charmikas ja tyylikäs herrasmies. Bondin ystävä ja keksijä Q valitettavasti poistuu Kun maailma ei riitä elokuvan jälkeen keskuudestamme ja samaan elokuvaan saamme Bondille uuden M pomon.

GoldenEye
GoldenEye kappale on yksinkertaisesti paras Bondlaulu ikinä. Tina Turnerin laulamana GoldenEye sanaa kuulostaa niin upealta, hän venyttää sen ihan mahtavasti. Alkutekstivideo on GoldenEyessa muutenkin suosikkini, mutta juoni on kuitenkin minulle aluksi vähän hankalasti ymmärrettävä. Elokuva alkoi takaumalla menneisyydestä, jossa Bond joutui jättämään kolleegansa kuolemaan, samalla kun pelasti muun maailman. Paljon myöhemmin, eli nykyaikana Bond joutuu etsimään ja tutkimaan mystistä GoldenEye-satelliittiasetta. Kaikkien mutkien takana piilee tietenkin tämä Bondin vanha kolleega, joka on vuosien ajan katkeroitunut Bondille ja halunnut kostaa maailmalle. Tuttuun tapaansa Bond saa kauniin naisen avulla nämä suunnitelman tuhottua ja tietenkin tapettua pahiksen. GoldenEye on alusa loppuun rymistelyä ja teknisiä vempeleitä, enkä valitettavasti nauttinut leffassa mistään muusta kuin alkutunnarista ja Pierce Brosnanin kasvoista. Itse en ollenkaan tämän elokuvan ystävä ole. Kostotarinat ovat jo liian nähtyjä.

GoldenEye elokuvan mainosjuliste
 Huominen ei koskaan kuole
Huominen ei koskaan kuole on selvästi todella ysäriä. Sen alutunnarista ja lavastuksesta palaan suoraan 90-luvun loppupuolelle. Bond pääsee nyt ihmettelemään miksi Brittiläinen sotilasalus on salamyhkäisesti hukkunut. Onko syy Kiinalaisten kuten kaikki olettaa? Kaiken takanaon valtava mediamoguli Elliot Carver, joka haluaa syöstä maailman pala palalta tuhoon, sen takia että saisi itse kertoa kaiken maailman medioissa näistä tiedoista ensin muille. Eihän tämä olisi Bond filmi, ellei James saisi tätä selville ja tuhottua Elliotia. Tässä elokuvassa kuvataan hyvin relistisesti mitä tarkoittaa median ylivalta ja tavallaan jopa opettaa katsojalle medialukutaitoa. Ihmiset ja uutistoimittajat osaa tehdä häikäilemättömiä tekoja, että he saisivat olla ensimmäisenä kertomassa uutiset. Pidin kovasti elokuvan aiheesta eli mediamaailmasta ja sen teemoista. Vallanhimosta, joka siitä voi tulla. Juoni oli loppujen lopuksi tässä onneksi simppeli. Tälläistä yhteiskuntakritiikkiä ja ajankuvaa on nautittava katsoa.  Huominen ei koskaan kuole on selvästi suosikki Pierce Brosnanin Bondini ja muutenkin Bondlistani kärkipäässä.

Huominen ei koskaan kuole elokuvan mainosjuliste
Kun maailma ei riitä
Kun maailma eiriitä Bondissa päästään millenumin vaiheille. Sen henki jo jotenkin ilmenee elokuvasta. Bondin tehtävä on suojella öljypohatan tytärtä Elektraa, joka on aikaisemmin kidnapattu. Elektra on kuintekin rakastunut tähän kidnappaajaansa Renaldiin, jonka aivoja syö kokoajan jokin vanha luoti. Näitten "rakkaus" on kuitenkin aikamoista kulissia, ja itse Elektra on vastuussa alussa nähdystä isänsä kuolemasta. Hän haluaa koko Öljytuotannon ittelleen. Bond kun pääsee tämän selville ei hänen pomonsa M meinaa sitä millään uskoa, mutta tietenkin Bond saa kaiken todistettua, kun Elektra kidnappaa M hoiviinsa. Bondin laitteidenvalmistaja Q (Desmond Llewelyn) tekee tässä viimeisen roolinsa ja vaikka hänen osansa ei Bond elokuvssa olekkaan ollut iso, niin sitäkin muistettavampi. Hänen kauttaan on oudot härvelit Bondeille tullut ja ne on luonut paljon huumora. M näyttelijänkin nyt tajusin mistä hän on minulle tuttu, eli Pienen Suklaapuodin vanhana mummona. Robon Coltraine eli tuttavallisemmin minulle Rubeus Hagrid löytyy myös tästä elokuvasta, olihan hän mukana jo myös Goldeneyessa. On mukava nähdä tuttuja näyttelijöitä erilaissa rooleissa. Kun maailma ei riitä Bondissa oli tällä kertaa selkeä juoni ja hyvät tavoitteet, mutta jokin tästä puuttui. Huumoria pikkuisen liian vähän makuuni, mutta kaikenkaikkiaan hyvä Bond.

Kun maailma ei riitä elokuvan mainosjuliste
Pierce Brosnan nähdään vielä yhdessä Bondissa, ennen helvetin rumaa Danel Craigia. Nämä ysäribondit ovat olleet oikein mieleeni. Austin Powerssista tuttuja Bond kliseitä oli vielä Goldeneyessa ja niitä oli hauska löytää. Loppujen lopuksi kun Austin Powerseja paljon mainostettiin parodiana James Bondeista, niin en oikein osaa siihen väitteeseen yhtyä. Monista leffoista (eniten 80-luvun) Bondeista juttuja niihin on otettu, muttei tarpeeksi selkeästi, että niitä voisi parodioiksi kutsua. Seuraavaksi siirrytään sitten millenium Bondien pariin.

maanantai 15. toukokuuta 2017

James Bond 16-18

Tässä Bond sessiossa sitten tulee taas vastaan näyttelijän vaihdos. 007 ja Kuoleman Katseen jälkeen Roger Moore oli valmis laittamaan oman Bondinsa hyllylle, mikä oli kyllä varsin oiva ratkaisu, kun hänenkin ikänsä jo sen verran korkeaksi on noussut. Vaaran vyöhykkeelle siirtyyy Timothy Dalton, joka saa myös Luvan tappaa. Hänen Bondinsa jäivät siihen ja minun mielestäni hyvä niin. Seuraavassa päästäänkin jo näkemään kauan odottamani ja ihailemani Pierce Brosnan. 

007 ja Kuoleman katse
Bond etsiskelee tällä kertaa mikrosiruja ja pääsee Zorinin jäljille, joka on leffan pääpahis. Aluksi ajattelin hänen juonensa liittyvän jotenkin hevosiin, mutta kaupunkien hukuttaminenhan on hänen päätavoitteensa. Zorinia näyttelee Christopher Wayne, joka on minulle tullut tutuksi Tim Burtonin Päättömästä Ratsumiehestä. Bond pääsee seikkailemaan lumisessa vuoristossa (Islannissa), Ranskassa hevoskartanossa ja Pariisissa, sekä San Fransiscossa. Huimia stuntteja tehään niin Eiffel tornissa, kuin Golden Gate sillallakin. Suuri lopputaistelu käydään maan alla kaivoksessa, johon iskeytyy Zornin suunnitelman mukaan iso tulva. Zorinin katkera rakas MayDay uhraa itsensä Bondin tähden, että tämä saa Zorin kukistettua. MayDay on todella kova likka tässä rainassa, mutta minun silmiini ihan järjettömän ruma. Toinen leidi sitten on tyypillinen neito pulassa hahmo ja kolmattakin Bond heilastelee eräässä Japanilaistyyppisessä paljussa. Tämä kohtaus on myös suoraan kopiotu Austin Powers elokuvaan.
007 ja Kuoleman katse elokuvan mainosjuliste
Ranskassa Bond kumppanineen on ennen hevostilalle menoa hienoissa raveissa ja en voi kuin ihalla tuota sen ajan pukeutumista tuommoisissa tapahtumissa. Mitkä mahtavat silinterit miehillä! Raveissa en ole itse koskaan käynyt ja vähän nyt se ajatus alkoi muhimaan päässä. Hevosurheiludoping oli kanssa mielenkiintoinen sivutarina elokuvassa. Takaa-ajo tapahtui sitten paikassa missä itsekkin olen vieraillut, eli Pariisin Seine joen rannalla. Aika hurjaa menoa siellä on, varsinkin kun autosta lähtee ensin katto ja sitten peräpää. Tämä jäi Roger Mooren viimeisimmäksi Bondiksi ja ihan kunnialla hän Bond uransa lopettaa, sillä Kuoleman Katse elokuva on kyllä oikein maittava Bond. Huumoria, upeita maisemia, hieman rymistelyä ja paljon jännitystä.  

007 Vaaran vyöhykkeellä
Timothy Dalton esittää seuraavaa Bondia ja aloittaa jälleen uuden Bond ajanjakson. Omasta mielestäni hyvä vain, ettei hän monessa esiinny, sillä itse en pitänyt Vaaran vyöhykkeellä elokuvasta sitten yhtään. Huumori loisti poissaolollaan ja Bond ei ollut yhtään herrasmes. Hän enemmänkin oli vain aseistettu ja riitaa haastava tappelupukari. Juoni loisti poissaolollaan kokonaan ja ideana oli, että erinnäiset vastustajat loikkasivat omalta puolelta toiselle ja takaisin. Hahmojen perässä, enkä heidän motiiveissaan pysynyt ollenkaan kärryillä. Ainut kohtaus mikä jäi mieleeni, on kun Bond ja joku tämän kaveri meni maakasuputkien avulla maasta toiseen, sillä rajalla heidät olisi otettu kiinni. Aika ovelaa. Tämänkertainen Bondtyttökään ei tehnyt vaikutusta ja lopun rakkasukohtaukset poikkeuksellisesti tapahtui maanpinnalla , eikä kulkuvälineessä. Muija kun soiteli selloa konsertissa, niin Bondhan tietty tekee loppuviettelykset takahuoneessa. 

007 Vaaran Vyöhykkeellä elokuvan mainosjuliste
007 ja Lupa tappaa
Oletin tämän toisen Timothy Daltonin Bondin olevan yhtä tylsä kuin edeltäjänsä, mutta erona oli se, että tässä oli jo jonkinmoinen juoni. Huumeseikkailu oli selkeäjuoninen, jossa oli lkeä pahis. Tämä on enemmän Bondin henkilökohtainen kostoseikailu, sillä hänen hyvä kaverinsa Felix tapetaan heti alussa. Bond lähteekin kostomatkalle ja hänen tappolupansa otetaan jo alkajaisiksi pois. Se ei tosin tätä agenttia pysäytä, mutta hämää vahvasti leffan nimen kanssa. Paria muijaa Bond pyörittää ympärillään ja Casinolla vihdoinkin käydään vähän Black Jackiä pelaamassa ja sukellellaan huumeiden perässä. Haiallaskin löytyi jälleen, joka tuo mieleeni taas Austin Powersin. Tämä Bondin toinen muija on saanut Austineihin jopa oman kopionsa. Seikkailu on pitkälti rymistelyä, eikä huumoria paljoa löydy. Aika raakoja tappoja tässä on, eikä ihmekkään että ikäraja on noussut k16. En henkilökohtaisesti pidä veren näkemisestä elokuavssa. Timothy Dalton ei vielä vakuuta minua Bondian, eikä kyllä ehi enää vakuuttamaankaan, kun kauan odottamani Pierce Prosnan ottaa hänen pyssyn käteensä.
007 ja Lupa tappaa elokuvan mainosjuliste

maanantai 8. toukokuuta 2017

Saving Mr. Banks

Saving Mr. Banks on Walt Disneyn tuotantoa oleva elokuva, joka kertoo P. L. Traversista eli Maija Poppanen kirjan kirjoittajasta (oikealta nimeltään Helen Lyndon Goff). Olen kuullut erinnäisistä lähteistä, että Travers ei voinut itse sietä Disneyn elokuvaversiota Maija Poppasesta, joten siksi onkin mielenkiintoista nähdä miksi hän on antanut luvan Disneyn tuotantoyhtiölle tehdä rakkaasta hahmostaan elokuvan. P.L. Traversin Maija Poppanen kirjoja en ole koskaan lukenut, mutta tämä elokuvassa tekeillä oleva Disneyn Poppaselokuva on minulle hyvin rakas.

Elokuvan alku on pikkuisen sekava. Se alkaa sitaatilla tuulen muutoksesta, jotka muuttuvat Poppaselokuvassa Pertun repliikeiksi. P.L. Traversin (Emma Thompson) hahmon tunnistaa heti siitä, että hän on todella kiinni luomassaan Maija Poppasen hahmossa. Hän ei halua antaa hahmoaan muille, mutta tarkempaa syytä ei kerrota. Travers vaikuttaa alussa aika negatiiviselta hahmolta ja hän kokee, että Maija Poppasen hahmot ovat hänelle kuin perhettä. Syykin selittyy myöhemmin, sillä hahmojen esikuvat tulevat hänen perheestään. Travers on tosi skeptinen siitä, että elokuvasta ei saa tulla piirretty, kun hän itse ei pidä niistä lainkaan. Syvempää syytä piirrettyvihaan ei kerrota. Elokuva kulkee kahdella tasolla; nykyhetken, kun itse Walt Disney (Tom Hanks) koittaa saada luvat Poppasesta kertovan elokuvan tekemiseen ja Traversin omaan lapsuuteen, jossa näytetään ja koetaan hänen elämäänsä Traversin näkökulmasta lapsena. Aluksi tämä limikkäisyys tuntuu hämmentvältä enkä löydä sen tarkoitusta, mutta tarinan edetessä löytää ne syyt, miksi nämä muistot näytetään Traversin lapsuudesta.
Saving MR.Banks elokuvan mainosjuliste. Ihanat nuo Mikki Hiiri ja Maija Poppas varjot
Tom Hanksiin Walt Disneynä minun on vaikea tottua, sillä olen itse nähnyt paljon Waltin haastatteluja ja ohjelmia. Hanks ei näytä minusta tarpeeksi Waltilta, saatikka kuulosta häneltä. Muuten pidän paljon elokuvan näyttelijöistä, jotka kyllä vakuuttavat minut rooleillaan. Emma Thopson on mainio P.L. Traversina. Travers käy sisällään vahvaa kamppailua heti alusta alkaen siitä, voiko hän kaupallistaa rakkaan tarinansa Maija Poppasesta, sillä hän pelkää hahmon katoamista kaupallisuuteen. Tämä kaupallistumisen pelko näkyy hyvin kohtauksessa, jossa P.L. Travers saapuu Los Angelilaiseen hotelliin ja hänen huoneensa on tungettu täyteen Disneyn tuottamia hahmotavaroita. Nalle Puhia kädessä pitäessään Travers sanoo: "A.A. Milne parka." Hän ei lainkaan pidä Mikki Hiiri ilmapalloista, tai Iines Ankka leluista. Jo hotelliin saapuminen vitsailevan autokuskin kyydissä näyttää sen, että Travers on aika kuiva ja huumorintajuton tyyppi.

Travers on Dineystudioilla hieromassa sopimusta ja on mukana monessa elokuvan käsikirjoitussessiossa. Leffan käsikirjoittajat ja lauluntekijät (Shermanin veljekset) esittävät Traverssille ideoitaan ja ihmettelevät kun Travers heti hylkää kaiken hauskan ja omaperäisen. Vastuuveli sana jää heti hyllylle ja siksi Supercalifragilistiexpialidoucusta ei kehdata edes ehdottaakkaan. Traversin reaktiot harjoituksissa esitettyihin lauluihin ja kuviin saavat hänet todella vaivaantuneeksi. Hän ei halua päästä omasta näkemyksestään Poppasesta irti. Onneksi nämä laulut on kuitenkin päässyt Traversin seulan läpi, sillä itse rakastan Maija Poppasen lauluja ylikaiken. Myös se, että Herra Pankki sai viikset on mahtavaa. En voi kuvitella Herra Pankkia ilman viiksiä! Voin vain kuvitella oikeaa hetkeä, kun tuollaisessa ryhmäkäsikirjoitustapahtumassa yrität saada omaa näkemystä läpi. Jokaisella kun on oma mielipide ja yhteistyötä pyritään tekemään. Tälläisiä käsikirjoitushetkiä on kyllä mielenkiintoista nähdä elokuvassa. Walt Disneystäkin saa nähdä tämän bisnesmiespuolen, sillä aiemmin olen hänestä nähnyt sen leppoisan ja mielikuvituksellisen vanhan herran. Nyt tässä valossa Walt näyttää sovittelijalta ja kunnon pomolta. Travers taas testailee Disneytä, että saako hän kaiken tahtonsa läpi.

P. L. Travers ja Walt Disney Disneylandissa karusellissa
Koska en ole lukenut alkuperäisiä Maija Poppaskirjoja, niin en ihan tiedä mitä Travers hakee takaa, kun hän kokee, että koko käsikirjoitus on ihan yhtä tyhjän kanssa kirjaan koettuna. Hän sanookin olevansa itse sodassa itsensä kanssa. Kun Poppaselokuvan lauludemot on saanut sanoitukset, niin jotkut niistä kuulostaa hyvinkin kauniilta. Keskitytään laulujen sanoihin ja niiden luomiin tuntesin, jopa paremmin kuin Poppaselokuvassa. Vain Lantin laulu nousee tässä isompiin sfääreihin.  Herra Pankin oma laulu tiivistää hyvin itse koko Maija Poppanen elokuvan tekoprosessin, sen kuinka P.L.Travers sekoittaa Disneyn pakkaa, samalla tavalla kuin Maija Poppanen Herra Pankin perhettä. Tämän ja takaumien merkityksen elokuvassa tajusin vasta vähän myöhemmin, mutta pidän siitä kuinka tarkasti ne on valikoitu. Ne heijastavat suoraan ideoina Maija Poppasen tarinaan ja hahmoihin. Takaumissa on tunnelmallisia kohtia, jotka vaikuttavat nykyisyyteen ja Traversin tiukkuuteen. Käsikirjoittajien laulut herättävät hänessä muistoja, jotka asettuvat nätisti limittäin. Lapsena Traversin suhde isäänsä oli paljo syvempi kuin äitiinsä. Isän päätyttyä juopoksi Helen (takaumissa Traversia kutsutaan oikealla etuniemllään) tietenkin pettyy pahasti ja tämä pettymys on tietenkin vaikuttanut siihen, kuinka kovaksi Travers on aikuisena muutuunut. Hän ei uskalla enään samalla tavalla luottaa ihmisiin.

Travers kokee Mr.Banksin osittain omaksi isäkseen, siksi hän niin kovasti puolustaa hahmojaan. Tosin hän saa myös osittain Waltin samaistumaan itseensä; mitä jos Walt joutuisi luopuman itse rakkaasta Mikki Hiirestään. Travers on aika yksinäinen Los Angelesissa, mutta onneksi hän vähän pääsee kuorestaan ja ystävystyy mukavan autokuskinsa kanssa, joka on hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Travers ei millään lämpiä Herra Disneylle, ei vaikka tämä kutsuu hänet vierailulle Disneylandiin. Kyllä minulle sellainen vierailu mieluusti maistuisi ja ihana, että elokuavssa tämä upea puisto vilahtaa. Disneylandissa näytetään kuinka veijarimainen ja lapsenmielinen Walt Disney on, sillä kaikista puiston laitteista hän vie Traversin karuselliin.

Takaumissa näytetään Helenen äidin itsemurha järveen ja siitä minulla tulee mieleen kotimainen elokuva Tummien Perhosten Koti. Äiti ei kestä sitä, että isä välittää enemmän tyttäristään kuin hänestä ja lapset enemmän isästä kuin äidistä. Tälläisiä tapahtumia käy nykypäivänä ihan liian helposti. Helenen tädin piirteistä on otettu paljon Maijo Poppasen hahmoon, sillä mattolaukku, hyvänmakuiset lääkkeet, samanlaiset kopinakengät ja papukaijanpääsontikka on tädillä mukana, kun hän tulee lapsia hoitamaan.

Mikki Hiiri saattaa P.L. Traversin Maija Poppasen ensi-iltaan
Kun laulujen tekijät Shermain veljekset esittävät Traversille Leijaa Lennätän laulun, se vihdoinkin päästää Traversin lapsuuden iloisuuden irti, mitä Travers on koko tarinallaan hakenut takaa. Laulu saa hänen jalat heilumaan rytmissä. Hän halusi Herra Pankille juuri tälläisen onnellisen lopun, kun pitää sitä tärkänä hahmona ja samaistumisena omaan isäänsä. Walt lopulta paljastaa, että hän näkee osittain itsenä Herra Pankissa ja siksi hän haluaa tietää paremmin Traversn tuntoja hahmosta, että voi ymmärtää sitä paremmin. Tarinan syvin olemus on se, että Maija Poppanen tulee pelastamaan Herra Pankin, ei Annaa ja Mikkoa. Siitähän tulee elokuvan nimikin, Pelastakaa Herra Pankki. Walt on hyvä puhuja, hän osaa myydä ideansa ja ei ihmekkään, että hänestä tuli niin kova bisnesmies.

Maija Poppanen elokuva lopulta tehdään ja Travers saapuu loistokkaaseen ensi-iltaan. Travers on liikkeellä ilman avecia ja Mikki Hiiri saattaa hänet lopulta elokuvateatteriin. Ihana nähdä, että lopulta Travers nauttii elokuvasta, kun kokee sen niin tunteikkaaksi. Yhtäläisyyttä todellisuuteen en kuitenkaan tiedä, sillä käsitykseni mukaan oikea P.L.Travers ei voinut sietä tätä elokuvaversiota ja että hän on enemmänkin itkeskellyt kauhusta elokuvateatterissa. Tosin tämä on Walt Dsineyn tuotantoa oleva elokuva, joten eihän ne tietenkään halua alkaa mustamaalaamaan tässä ketään. Pidän kovasti elokuvan lopusta, joka vie luonnollisesti alkuhetkeen.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

James Bond osat 13-15

Tässä vaiheessa Bondeja olen jo tottunut ja alkanut nauttimaan Roger Mooren tyylistä olla James Bond. Hän alkaa kuitenkin selkeästi jo vanheta ja vähän kutinalla jo odottelen uuden näyttelijän tuloa, eikä mene montakaan elokuvaa enää, että yksi suosikkinäyttelijäni eli Pierce Brosnan pääsee Bondin saappaisiin. Pysytään sitä ennen kuitenkin vielä Roger Mooressa ja tähän katsomiscomboon mahtui mukaan epävirallinenkin Bond elokuva, jossa näyttelee kuitenkin virallinen Bond näyttelijä Sean Connery. Tämä on (ainakin toistaiseksi) Connaryn ihka viimeinen Bondi.

Erittäin salainen
Bond joutuu tahtomattaan taas kovan rymistelyn kouriksi. Tämän elokuvan hänen erittäin salainen tehtävänsä on saada löydettyä Atac-laite, joka uppoaa mereen. Jos nimittäin laite joutuu vääriin käsiin, niin sillä laitteella voi ohjata ydinohjuksia tuhoamaan suurvaltoja. Bondilla on vastassa monia vihollisia ja niin moottoripyörillä, kuin suksillakin niitä vastaan nyt koitetaan tapella. Heti alussa jo edellisten leffojen Blofeld koittaa tuhota Bondia helikopterista käsin, mutta uskomattomien (stunt)taitojen avulla Bond selviää tästäkin myräkästä. Lopussa Bond saa arvokkaan Atac-laitteen käsiinsä, mutta hän ei kuitenkaan palauta sitä oikealle omistajalleen vaan hajottaa sen ja heittää mereen menemään. Näin kukaan ei voi laitetta käyttää. Tämän kertaisen Bond naisen Melinan kanssa päädytään jälleen romanttiselle pikku paatille ja kun pääministeri osittaa kiitellääkseen, niin Bond antaa papukaijan puhua puolestaan. Papukaija onkin sitten tämän elokuvan harvoja koomisia hahmoja, sillä Erittäin salainen keskittyy lähes ja vain pelkkään rymistelyyn, toimintaan toiminnan takia ja näyttämään epämääriäisen kasan eri konnia. Olin kyllä ihanan Rakastettuni ja  hauskan Kuuraketin jälkeen tähän Bondiin aika pettynyt.

Erittäin salainen elokuvan mainosjuliste
Octopussy - Mustekala
Bond sa tehtäväkseen tutkia miksi hieno Fabregé muna on huutokaupassa myynnissä ja miksi valemunan omistaja on oikein murhattu. Huutokaupan känytiä oli mielestäni mukavaa katsella ja ilmeisesti Bondkin tarkkailee huutokauppaa silmät kovana, sillä hän näkee siellä erään epäilyttävän tyypin, jota sitten seuraa aina Intiaan asti. Sieltä Bond löytää salakuljettajia ja väärennösten tekijöitä ja kokonaisen Octopus-kultin, jota johtaa rikas tyyppi nimeltään Octopus. Vähän minua hämää se, että onko tuo toiminta nyt laitonta vai laillista, kun Octopus-kultti harjottaa molempia. Niillä on esim. oma kiertävä sirkus, jonka avulla on tosin helppo kuljettaa salakujeltettavaatavaraa paikasta toiseen. Sirkusteema ja kohtaukset tässä Bondissa jäi mieleeni ja varsinkin se kun Bond itse oli pukeutuneena pelleksi. Se jotenkin toimii. Kiehtovaa tavallaan oli myös nähdä millaista sirkustoiminta on 80-luvulla ollut. Salakuljetettavien tavaroiden mukana on kopio Fabregé munasta jonka sisälle on piilotettu ydinpommi ja se koitetaan laukaista kesken sirkusesityksen, mutta onneksi pelleBond saa pommin purettua juuri ajoissa. Bondia ajetaan taas takaa vaikka ja millä, on junataistelua ja takaa-ajoa ja viimeisimpänä lentokoneensiivillä taistelu. Nämä stunttitaistelut on kuvattu hienosti ja tietty vaaran tuntu on kokoajan läsnä. Perus rymistelyä on onneksi vähemmän, kuin edellisessä elokuvassa, mutta sekavat juonenkäänteet tässä hämäsivät minua. Sirkusteemasta/osiosta taas nautin erityisesti, vaikken tuollaisia eläinsirkuksia nykyisin kannatakkaan. Tähän elokuvaan ne kuitenkin toi mukavasti oman aikansa kuvaa.
 

Octopussy elokuvan mainosjuliste
Älä kieltäydy kahdesti
Älä kieltäydy kahdesti ei siis ole virallinen James Bond, mutta lasken sen tähän Bond maailmaan kuitenkin. Comebackin (toistaiseksi viimesensä) tekee tässä ihana Sean Connery. Mutta voi luoja, kuinka herra on vanhentunut. Ehkä vain hyväkin, että tämä jäi viimeiseksi, sillä Connary on tässä elokuvassa jo liiankin vanhan oloinen salaiseksi agentiksemme. Tarinahan pelurustuu Ian Flemingin Pallosalama kirjaan, eikä tätä pidä sekoittaa alkuperäiseen Pallosalama Bond elokuvaa, sillä se elokuva sai vain nimensä kirjasta, ei tarinaa. Ja itse tähän rainaan: Bond joutuu (ironista kyllä) kuntoutukseen, jossa vahingossa sattuu ja tapahtuu niin, että koko paikka tuhoutuu. Bondille annetaan kuitenkin tehtävä etsimään kaksi ydinkärkeä ja tappamaan tietty rikollisia. Siinäpäs se itse tarina taas onkin. Hassua kyllä, en muista elokuvasta mitään muuta kuin Rowan Atkinsonin sivuroolissa, sillä kun katsoin elokuvaa taisin ihan sanoa että: "Hei, tuohan näyttää ihan siltä MR.Bean tyypiltä", kunnes mieheni sanoi että kyllä, se on itse Rowan Atkinson, eikä mikään kaksoisolento. En tiennyt lainkaan, että Atkinson on Bondissakin vieraillut. Älä kieltäydy kahdesti on helposti unohdettava ja nyt täytyy sanoa, että kyllä Sean Conneryn olisi tästä roolista pitänyt kieltäytyä kahdesti, sillä hänellä ikä painaa jo niin paljon, ettei hänen karismansa enää auta tätä Bondia nostamaan ylös.

Älä kieltäydy kahdesti elokuvan suomenkielinen mainosjuliste
Bondien katsominen on ollut viiemaikoina minulla hitaampaa ja myös tekstit on kirjoitettu paljon myöhemmin elokuven näkemisen jälkeen, joten muistikuvat kaikista ei ole ihan tuoreita. Ehkä se suurin oma Bondhuumani vähän meni jo, mutta koitan jos saisin sitä taas viriteltyä mieleeni. Varsinkin kun olen utelias näkemään miten pian Pierce Brosnan täyttää nämä Sean Conneryn ja Roger Mooren teettämät isot saappaat.  

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kaunotar ja Hirviö Live Action

Disney on viime aikoina tehnyt paljon live action elokuvia ja jokaiseen niistä nähtyyn olen saanut pettyä: Viidakkokirja ei seurannut lainkaan alkuperäisen Disneyklassikon juonta, Tuhkimo oltiin pureskeltu niin vauvaikäiselle, että ihan ällöttää ja nämä Tim Burtonin Ihemaat on jossain sienissä tehty. Näiden perusteella minulla oli jo kova kynnys mennä katsomaan uutta Kaunotarta ja Hirviötä, mutta koska olin kuullut niin paljon kehuja elokuvasta, halusin antaa mahdollisuuden. Ei olisi välttämättä kannattanut.
Kaunotar ja Hirviö elokuvan mainosjuliste
Belleä näyttelevä Emma Watson on minulle tietenkin tuttu Hermione Grangerina. Olen hänen roolisuorituksestansa positiivisesti yllättynyt, sillä Hermionen hahmo e missään vaiheessa tullut esille, vaan hän on uskottava Belle. Tykkäsin kovasti Emma Watsonin lauluäänestä ja Bellen esittämät laulut on elokuvan parhaimpia. Muutamissa kuvissa hänen katseensa on kuitenkin tyhjä ja reaktiot liian pienet tälläseen fantasiasatuun nähden. Oikein hyvä roolitus silti. Toisenkin Pottertutun elokuvasta löysin, eli suosikkihahmoni Rouva Pannun eli Emma Thompsonin (tunnetaan Pottereissa professori Punurmiona). Vaikka Rouva Pannu on vaan teepannu, jolla on animoidut kasvot nii Thompsnin lämmin, äidillinen ääni sopi hänelle erinomaisesti ja tykkään kovasti hänen laulamastaan Beauty and the Beast kappaleesta.

Itse Hirviö on aika pieni Hirviöksi. Hän ei ole tarpeeksi kookas ja raamikas pelotellakseen minua tai luomaan uhkaavaa tunnelmaa. Hirivön äänikään ei ole tarpeeksi matala (vrt. vanhaan animaation suomiäneen ala Matti Olavi Ranin). Hirviöllä on todella kaunis lauluääni kappaleessa Somethig there, mutta olen pettynyt, kun hänen laulunsa on liian puheen omaista. Enemmän sointua saisi olla kappaleessa. Suurimmat odotukset minulla oli Gastonin hahmosta, sillä animaatiossa hän on lempparini. Ulkonältään hän täytti Gastonin vaatimukset, jykevä leuka ja punainen takki. Mutta, se lauluääni. Ääärh, niin mitäänsanomaton. Animaation suoskkkikohtaukseni on Gastonlaulu kapakassa ja voi luoja kun olen pettynyt. Kaikki hyppeli ja pomppeli sekaisin, Töppö koitti vetää jotain ihan omaa showtaan, eikä Gaston edes näyttänyt niitä kuuluisia rintakarvojaan. Laulun laini: "Jokainen pelkuri on karvaton" puuttui kokonaan! Tuntui, että Gastonin hahmoa ei haluttu tähän elokvaan syventää, vana tuoda Töppöä enemmän esille. Elokuvan ohjaaja on maininnut, että on halunnut tuoda tähän elokuvaan Töpön homouden esille, joka minusta on todella turha seikka. Jos tätä tietoa en olisi ennen näkemistäni kuullut, niin se olisi jäänyt tietämättä, sillä valkokankaalla siihen on vain muutamia vihjailuja. Ihan turhaa minusta on alkaa tuollaisia lisäämään tämmöiseen elokuvaan ja viemään aikaa pois tärkeimmältä (eli niiltä Gastonin rintakarvoilta).

Belle ja Gaston
Epäröin paljon ennen elokuvaa miten lumotut esineet linnaan toteutetaan. Könni kello, Teepannu, Kippo ja Lumier kyntelikkö ovat ihan hienoja, mutta vaatekaappi meni mielestäni jo liiallisuuksiin. Katsoin elokuvan 3D:nä elokuvateatterissa ja siinä varsinkin huomasin  tietynlaisen suttuisuuden näiden animoitujen esineiden toteutuksessa, varsinkin lähkikuvissa. Liiat yksityiskohdat niissä meni silmissäni sen 3D:n takia jo vähän sekaisin. 3D ei muutenkaan tähän elokuvaan tuonut mitenkään lisäarvoa, ainoa kohta jossa se positiivisesti säikytti, oli kun Hirviä heitti lumipallolla Belleä (eli katsojaa).  Muutenkin elokuvan linnakohtauksia häiritsee minua kuvan synkkyys. Vaikka linnan on tarkoitus olla pimeä, niin koko elokuvaa vaivasi sen liiallinen tummuus. Monipuolisempi valaistus linnan sisällä olisi voinut auttaa asiaa.

Animaation epäloogisuudet on tähän elokuvaan yritetty korjata ja tuoda Bellen ja Hirviön taustoja esiin. Minusta nämä taustakertomukset eli Bellen äidin kuoleminen ruttoon ja Hirviön lapsuudenkokemukset olisi voinut jättää kertomatta, ne ei tuonut tarinaan mitään syventävää. Se, että linnan ympärillä on kokoajan talvi ja että lumotut esineet muuttuvat ajan käydessä vähiin enemmän esineellisiksi, ovat toimivia keinoja. Nyt ei pidä pohtia kauan Belle onkin ollut linnassa, kun vuodenajat eivät vaihtele. Myös sille annettiin hyvä selitys, miksi kyläläiset eivät muistaneet linnan olemassaoloa. Kylä, metsä, niitty ja linna tuntuivat vähän väliä vaihtaneen paikkoa, sillä ainakin itseäni häiritsi tämä perspektiivi niiden välillä kun liikuttiin. Joskus matka kestää päiviä, joskus minuutteja.
 
Bellen isän työn vaihtuminen keksijästä taitelijaksi on oikein onnistunut. Haltijattaren rooli taas jäi vähän epäselväksi. Aluksi hän muuttaa Hirviön ja linnan lumotuksi, mutta kun Gaston jättää Bellen isän kuolemaan, niin ilmeisesti tämä sama haltija käy hänet pelastamassa ja lopussa kirouksen purkauduttua otetaan vielä lähikuvia haltijasta. En ymmärrä miksi tämä haltija tuodaan alun jälkeen takaisin esiin. Muutenkin elokuvan alku, jossa kerrotaan Hirviön muodonmuutoksesta on ihan liian lässyttävä ja siinä painotetaan  vääriä asioita. Olisin enemmän toivonut mieskertojaa.

Gaston yrittää hurmata Bellen
Bellen puvustus ja kylän luominen ovat todella kauniita. Niitä tehdessä on kunnioitettu alkuperäistä animaatiota. Alun Bellelaulu on todella ihana. Paljon annan plussaa tämän eloluvan tekstittäjälle, sillä lauluihin tekstitykset on otettu suoraan 90-luvun dubbauksesta, mikä on ihan mahtavaa. Olisin todella pettynyt jos suosikkisäkeeni. "Kohta järjestän mä meille häät" olisi muutettu johonkin toiseen muotoon. Viimeinen linnan hyökkäyslaulu tuntui aika pitkäveteiseltä, en edes jaksanut enään siinä vaiheessa pitää silmiäni auki. Muuten pidin valtavasti siitä, kun taustamusiikki on alkuperäisestä animaatiosta. Edelleen todella kauniin kuuloista.

Kaunotar ja Hirviö on ihan jees live action elokuva, mutta se ei tuonut alkuperäiseen animatioon yhtään mitään uutta. Haluaisin siksi tietää, miksi ihmeessä tätä ollaan nyt kehuttu ja hypetetty niin paljon. En ymmärrä miksi tämä elokuva edes tarvittiin tehdä, sillä tämä on enemmänkin huono toisinto animaatiosta. Tämä live action on ihan hyvä tekele sarjassa Disneyn live action elokuvat, mutta muuten en tästä paljoa välittänyt, enkä omalle Disneylistalle tätä korkalle nosta.