Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Pokémon elokuva Mewtwo vs. Mew

Kovana pokémon fanina tietenkin minua kiinnosti sarjassa kuvaillut maailman harvinaisimmat pokémonit. Mewta Indigo League sarjassa ei edes mainittu, mutta Mewtwo näkyi muutamassa jaksossa vilaukselta. Sain nähdä tämän elokuvan ennen kyseisiä jaksoja ja kyllä elokuva minua aikoinaan kauhistutti, mutta samalla viehätti ja osittain karmaisikin. Ihan kuin pokémonsarja noin muutenkin.
Pokémon elokuvan mainosjuliste
Ennen Pokémon elokuvaa esitetään lyhytelokuva Pikatchun loma. Siinä ainakin minulle on heti muutama uusi pokémon, mutta itse lyhytelokuva on tappavan tylsä. Pokémonit vähän riehuu ja räyhyy suuntaan jos toiseenkin ja aivan randomisti Charichardin pää jää johinkin pömpeliin jumiin. Charichard kun on luonteeltaan semmonen ärhäntelijä, niin on jotenkin kiusallisa nähdä hänen kyynelehtivätn. Pokémonit saa kyllä hänet irti ja loma loppuu lyhyeen kun Ash, Misty ja Brock ottavat pokénsa mukaan.

Vielä ennen varsinaista elokuvan näkemistä on esittely Mewtwon syntytarina. Tätä voisin kutsua elokuvan prologiksi, sillä aikalailla kaikki myöhempi selittyy tämän alun myötä. Rakettiryhmän johtaja Giovanni on siis rahoittanut tutkimusjoukot etsimään harvinaisten pokémonien dna:ta aikomuksena saada kloonattua jokin uusi ja uskomaton pokémon siitä. Se onnistuukin, sillä Mewn dna:ta löytyy ja professorit saa sen avulla luotua ihka uuden pokémonin, joka nimetään Mewtwoksi. Mewtwon ajatukset kuuluvat katsojille ja hän osaa meditaatiokykyjensä avulla puhua ihmisille. Mewtwo alkaa heti synyttyään pohtia elämän suuria kysymyksiä: kuka minä olen, mikä on elämän tarkoitus, oliko kaikki entinen unta? Olenko minä vain klooni, kopio jostaikin? Mewtwo räjäyttää koko rakennelman, juuri kuin Giovanni saapuu paikalle. Giovanni saa houkuteltua Mewtwon mukansa kertomalla, että voi kehittää tämän kykyjä. Mewtwo uskoo siihen ja Giowannin salilla hän pääsee esittelemään niitä pokémon otteluissa. Se ei Mewtwota sytytä, vaan hän kokee olevansa nyt ihmisten vanki ja lähtee pakoon omalle synnyinsaarelleen ja perustaa sinne oman labransa.

Mewtwo on syntynyt
Tästä vasta alkaa itse elokuva. Ash, Misty ja Brock viettävät tavallista pokémon elämäänsä, kunnes he saavat kutsun tälle randomisaarelle haastamaan maailman suurimman pokémonkouluttajan. He lähtevät matkalle, mutta myrsky estää merenkulun saarelle. Muut kutsutut kouluttajat lähtee pokémonien kyydissä ja pääkoplamme saa aivan randomikyydin viikinkipukuiselta Rakettiryhmältä. Saarelle he kaikki lopulta päätyvät ja siellähän selviää, ettei ketään pokékouluttajaa olekkaan, vaan Mewtwo haluaa itse haastaa heidät. Hänen aivotulkkinsa hoitaja Joy palautuu normaaliksi ja Mewtwo haastaa omilla kloonaamillaan pokémoneilla aidot pokémonit. Kun muut häviävät, niin palkinnoksi Mewtwo aikoo kloonata kaikki kouluttajien pokémoit. Suurimmilta osin se onnistuukin, mutta Ash tippuu Pikatchun mukana kloonauskoneeseen ja hajottaasamalla koko labran paskaksi Rakettiryhmän katsomalla vierestä. Kaikki kloonatut ja oikeat pokémonit sotivat keskenään samalla, kun aito Mew tulee paikalle ja alkaa mäiskiä Mewtwota. Tappelu jatkuu ja jatkuu ilman mitään syytä eikä kukaan tee mitään, ennen kuin Ash juoksee keskelle areenaa suoraan Mewn ja Mewtwon pommituksen väliin. Ash kivettyy kuoliaaksi. Tässä kohtaa tulee elokuvan riipaisevin osuus, eli Pikatchun itku. Pikatchu on tottunut, että Ash välillä menee tajuttomaksi ja saa hänet sähköllään heräämään. Nyt Pikatchu vaan yrittää ja yrittää ja se itku on aivan kamalan kuulosta. Se on niin pienen ja viattoman itkua, että siitä tulee jo oikeasti paha olo. Arvostan kuitenkin sitä, että päähenkilöklle on uskallettu tehdä näinkin raju kohtaus. Pikatchun tajuttua, että sähkö ei auta hän aloittaa oikean itkun, mihin liittyvät muutkin pokémonit. Näiden kyynielien avulla Ash herää henkiin ja Mewtwo tajuaa ihan puskista rakkauden merkityksen ja loppu onkin aika lässynläätä. Eniten vihaksi pistää se, että Mewtwo poistaa kaikkien kouluttajienm muistot tästä tapahtumasta. Loppujen lopuksi näin katsojana minua alkoi suunnattomasti ärsyttämään "tämä onkin vähän kuin unta" tunne, mikä minulle tuli elokuvan finaalista.

Kivettynyt Ash
Ensimmäisellä pokémon elokuvalla oli kovat odotukset sarjaan nähden ja tavallaan tässä on jokaiselle jotain. Pokémon tappeluita vaikka kuinka, eli niitä mitkä itseäni vähiten kiinnostaa. Hahmokehityksenä pääkoplamme on aika heikossa asemassa, mutta Rakettiryhmä näyttää herkemmän puolensa. He eivät ole läheskään niin pahoja, kuin haluaisivat olla. Rakettiryhmän johtaja Giovanni taasen on kiehtonut minua kovasti ja siksi tämä Mewtwon syntytarinaprologi minua kummasti kierosti kiehtoo. Mewtwon hahmossaan on myös jotain oudon ristiriitaista, joka lopussa tuntuu menevän vähän pilalle. Pidän kovasti siitä, että elokuvassa on samat suomiäänet, mitä tv-sarjassa ja varsinkin siitä että Mewtwolle äänensä on antanut Jussi Lampi, tälläisellä vähän erikoisemmalla suorituksella. Animaatiollisesti Mewtwon prologi on hienoa ja vähän erikoisempaa, mutta leffan edetessä palataan samaan tuttuun tv-sarjan tyyliin. Pokémoneja on mukana monia tuttuja, mutta Mewtwon lisäksi ainoastaan Pikatchu on kunnolla esillä ja äänessä. Kaiken kaikkiaan Pokémon Mewtwo vs Mew on hyvä elokuvaksi, joka pohjautuu tv-sarjaan. Sen oli alunperin tarkoitus olla lopetus koko animelle, mikä olisi minusta sopinut hyvin. Valitettavasti vain sarjaa jatkettiin toisella kaudella, jota ei edes tuotu suomeen. Siihen meikän pokéilut sitten jäikin. Pokémon elokuvia on tämän jälkeen tehtykkin jotain parikymmentä, mutta vain seuraavat kaksi niistä olen nähnyt. Niistä saatte lukea sitten myöhemmin. Näin nostalgikkona huomaan sen, että niissä kahdessa seuraavassa elokuavssa ei ole läheskään samanlaista tunnelmaa, kuin alkuperäisessä Indigo League sarjassa ja tässä ensimmäisessä elokuvassa.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Tv-suosikkejani: Pokémon

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Vuoroon pääsee ainoa rakastamani Japanilainen animaatiosarja eli Pokémon. Ja tarkoitan nyt Pokémonien ensimmäistä Indigoo League kautta, muita sarjan kausia en ole katsonut. Puhuttelen tätä Indigo League kautta kuitenkin pelkällä Pokémon nimellä.
Ensikosketus: Olin ala-asteikäinen ja imin itseeni kaikkia vaikutteita niin perheeltä, kuin ystäviltäkin. Joku kaverini mainosti minulle lauantai-aamuisin tulevaa uutta animaatiosarjaa ja kun itse muutaman jakson katsoin, niin hetki vain ja olin hurahtanut Pokémoneihin. Pokémon peleistä en tiennyt mitään, mutta nopeasti opin että sarja perustuu johonkin Nintendo peliin. Koska Nintendoa ei lähipiirissäni kenelläään ollut, niin peliä ei tullut lapsena pelattua. Näin aikuisena olen sitä kokeillut, mutta keskenhän se on jäänyt. Pokémon sarja oli aina viikkojeni kohokohta. Lauantaiaamuni huipentui siihen, kun sain syödä smartiseja ja pringelesejä Pokémonia katsoessa. Niin kuin monet ystäväni, minäkin aloin sarjaa nauhoittamaan videolle ja Hyvästi Butterfree jaksosta asti kaikki oli aikoinaan omilla vhs-kaseteilla. Aikaisemmat jaksot on ihan julkaistu virallisilla videoilla, joten niitä tuli ostettua. Pokémon oli koko kaveripiirini ja kouluni juttu siinä vuoden 1999 tiimoilla. R-kioskilta ostettiin Pokémon kortteja ja koulussa vaihdoimme niitä. Yksi kiiltokortti vastasi kahta tavallista. Muistan, että sain ihan ensimmäisen Pokékorttini ystävältäni ja se on kivimöhkäle Geodude. Olin myös kamalan kateellinen ystävälleni, kun tämä omisti kiiltävän Rakettiryhmän Jessie kortin. Onneksi sainkin sen yhdellä peruskortilla kaverialennuksella vaihdettua. Korttien lisäksi tarroja ja tarrakirja Pokémoneista oli, juliste ja muutama pehmolelu. Tietenkin leikkimme käsittelivät Pokémoneja ja ainakin meidän kodista löytyy vieläkin taittuneita lusikoita, mitä Sabrinan salilla harrastettiin. Muistoihini on myös vahvasti jäänyt se, kun teimme aikoinaan mansikkamaata ja kaverini kanssa mentiin pressunpäälle ja teimme Pokémon kamppailun.
Pokémonkorttejani
Sarjan juoni: Ash Ketchum on 10 vuotias poika, joka asuu Palletin kylässä. Hän saa aloittaa oman Pokémon matkansa kunhan saa Professori Oakilta oman Pokémonin. Ash nukkuu pommiin ja ainoatakaan Pokémonia ei ole hänelle enään jäljellä. Hän ruinaa jos proffa edes jonkun antaisi ja niin sarja sai maskottihahmonsa Pikatchun näkyville. Ash ja sähköhiiri Pikatchu ei aluksi tule lainkaan toimeen, mutta sarjan edetessä heistä tulee erottamattomat ystävykset. Ashin tavoite on päästä Pokémon mestariksi, johon tarvitaan vähintään 8 salimerkkiä ja voitto Pokémonliigassa. Hän kohtaa matkalla monia ihmisiä ja seuraan liityykin Misty ja Brock, josta pääkolmikkomme koostuu. Misty kouluttaa vesipokémoneja ja Brock haluaa pokémon kasvattajaksi. Tämä kolmikko siis kiertää maita ja mantuja tavaten uusia pokémoneja, uusia ihmisiä ja samalla Misty ja Brock auttavat Ashia pääsemään Pokémonliigaan. Kaikki merkit saadaan kerättyä, vaikkakin joskus vähän erikoisilla tavoilla. Lopulta päästään Pokémonliigaan, mutta mestarksi ei päädytä sillä Ash haviää juuri löytämälleen ystävälle. Ettei tarina olisi pelkkää hyvisten seikkailua, niin runsaasti huumoria ja sarjan parhautta tuo Rakettiryhmä, joiden jäsenet Jessie, James ja Meowth koittavat kidnapata pokémoneja tullakseen rikkaiksi. He taistelevat monta kertaa Ashin porukkaa vastaan, mutta eivät näytä millään oppivan, että Jessien Ekans ja Jamesin Koffing eivät kestä Pikatchun sähköiskuja. Rakettiryhmä on aina hyviksiä kohtaan nokakkain ja saa paljon härdelleitäkin aikaan, mutta siltikin heidän tiimisä on kiinnostava ja koskettava.
Brock. Ash ja Misty
 Sarjassa seikkaillaan paljon päämäärätttömästi etsien oikeita polkuja ja tavataan mahdottomasti uusia hahmoja. Pääkolmikkomme ei kuitenkaan kamalasti saa uusia pokémoneja kerättyä, vaan enemmänkin he vaan kohtaavat niitä jotka jo omistaa joku muu, tai sitten niitä ei edes yritetä napata. Matkan jälkeen ennen Pokémonliigaan menemistä Professori Oak tutkiikin Ashin pokedexin ja toteaa, että Ash on sillä tunnistanut yli 100 pokémonia, mutta omistaa vain kourallisen. Sarjan tavoite katsojille onkin esitellä näitä erilaisia pokemoneja, joita tuolloin oltiin luotu 151 kappaletta + Togepi siihen päälle. Sarjassa myös vilahtaa Hou-Oh pokémon ensimmäisessä jaksossa, joka ei kuulu näihin 151 pokémoniin.

Hahmot: Ash Ketchum on ihan hauska ja naivi symppis, jossa riittää mielenkiintoa päähenkilöksi. Hän oikeasti välittää pokémoneistaan ja tekee paljon virheitä, mutta osaa myös oppia niistä. Ash on äkkipikainen, lapsellinen ja monesti tyhmänkin rohkea. Hänestä kuitenkin löytyy paljon rohekutta uhmata varaa, eikä hän helposti suostu häviämään. Toisena joukkoon liittyy Misty, joka aluksi alkoi seuraamaan Ashia siihen vedoten, että haluaa pyöränsä takaisin. Misty on vähän tärkeilevä pissis, mutta tuo hyvää feminiinistä enegiaa ja on Ashin tukena, varsinkin silloin kun Brock alkaa hölmöillä. Misty ei usein luota Ashin pokémontaistelu taitoihin, vaan haluaa väkisin tulla auttamaan. Monesti heillä Ashin kanssa meneekin sukset ristiin. Brock tulee mukaan kivisalilta, kun hänen isänsä alkaa vihdoinkin vetämään sitä ja ottamaan vastuuta omista lapsistaan. Brock on selvästi muita vahempi ja ihanan vastuullinen. Hän on ryhmän komea järkihahmo, jonka aivot vie vain kauniit tytöt, yleensä Pokecenterin hoitajat ja poliisit. Brock on fiksu ja reilu, hänellä on hyvä huumori ja voimakkaat pokémonit. Kolmikosta hän on ihan suosikkini ja välillä jopa harmitti, kun Brockin pokémoneja näytetän niin vähäsen ja hänen vakavampaa puoltaan noin muutenkin. Rakettiryhmän puolelta puhuva Meawth kissapokémon on aika tylsä, mutta porukan järki. Jessie ja James taasen ovat koko sarjan makea sokeri. Jessie on ryhmän kaunis ja itsevarma johtaja, jota muut yleensä enemmän kuuntelevat. Vaikka Jessie väittää, ettei tdellakaan ole kiinnostunut Jamesista, niiin olen aivan varma, että heillä on romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, sillä selvästi Jessie kokee msutasukkaisuutta heti kun James kääntää päänsä muihin tyttöihin päin. James on rikkaasta kodista kotoisin ja ihanan aivoton. Hänellä on kiinnostusta ulkonäköön ja muotiin, eikä hän voi sietää perhettään. Hän kokee olevan vapaana Rakettiryhmän kanssa.
Rakettiryhmän Jessie ja James
Pokémoneissa on aivan äärimmäisen hyvä dubbausjälki. Vaikka Misty onkin hahmoista minusta tylsin, niin Kiti Kokkosen kimittävä ääni on hänelle aivan pakollinen. Jamesia esittää sarjan reiluun puoliväliin asti Veli-Matti Ranta, joka tekee aivan uskomatonta komedian jälkeä tässä dubbauksessa. Draamallisempaa ääninäyttelyä hän on tehnyt elokuvassa Notre Damen Kellonsoittaja. Pokémonit itse puhuvat omia pokékieliään, mitkä ovat äärimmäisen suloisia. Sivuhahmojen äänet vaihtuvat häiritsevästi vähän jaksoittain. Varsikin Ashin kilpakumppanin Garyn, joka on samana päivänä  samasta kylästä aloittanut pokémon matkansa, ääni vaihtuu joka jaksossa.

Miksi juuri Pokémon: Tähän on vastauksena nostalgia. Nykypäivänä jos tämän ihan alusta näkisin, niin en varmasti sarjasta innostuisi. Itsekkin katsoin sarjaa aluksi hetken, ennen kuin innostuin kunnolla. Uusien pokémonien näkeminen oli aluksi kiehtovinta, mutta mitä useammin sarjaa on katsonut, sitä enemmän on alkanut kiehtomaan Ashin kasvuutarina. Hän päästää rakkaan Butterfreensä vapaaksi, joka on hänen ensimmäinen saamansa ja kokonaan kasvattamansa pokémon. Yhdessä jaksossa Ash pohtii jättääkö Pikatchun villien pikatchujen luokse ja sitä katsoessa nousee jo minullakin tunteet pintaan. Sabrina ja lusikoiden taittelujaksot ovat omalla tavallaan pelottavinta, hypnoottisinta ja karmivinta animaatiota, mitä lapsena olen nähnyt. Siksi varsinkin ne jaksot minua kiehtoivatkin ja sai entistä enemmän Pokémon faniksi. Juttuun tietty liittyy myös oheiset korttien keräilyt ja muut tuotteet. Tuohon aikaan myös katsottiin aina vähän pahalla jos ei omistanut yksittäistä parasta ystävää, vaan liikkui kolmen koplassa. Minä olen sellaisessa ollut lapsuuteni ja jotenkin Pokémoneista sain siitä lohtua, että ei ole väärin hengailla kolmistaa, vaikka muut antaakin niin ymmärtää.
Myös täläsiä kiiltäviä Pokémon pelikortteja tuli kerättyä, tämän ostin jostain ulkomailta.
Parhaat Pokémon jaksot:

Välit selviksi Pewter Cityssä
Ash taistelee kivimerkistä Brokia vastaan ja saa hänet matkakumppanikseen. Brokin taustasta kerrotaan enemmän ja nähdään Onixin kamppailu Pikatchua vastaan.

Shokkikäsittelyä kerrakseen
Ash taistelee salipäällikkön Raitchua vastaan Pikatchulla ja voittaa ensimmäistä kertaa itse rehellisesti ansiomerkin itselleen. Pikatchulla on haasteita taistelussa ja Ash pohtii jo Pikatchun kehittämistä ukkoskivellä.

Abra ja Yliluonnolliset voimat
Jakso, joka on kaikista karmein ja kaikista kiehtovin pokéjakso, sillä siinä on niin paljon mystisyyttä, sekä Rakettiryhmän alkutyhmyyttä. Salipäällikkö Sabrina on todella kammottava kun hän muuttaa Ashin Mistyn ja Brokin nukkekodin asukkaiksi.
Sabrina ja hänen alteregolapsuusminänsä haluaa otella Abralla
Pokémonien liekkiksat
Ash porukoineen on pokémonfarmilla, jossa pidetään isot nopeuskilpailut. Rakettiryhmä loukkaa paikan omistajan Laran, jonka on tarkoitus ratsastaa hevospokémonilla Ponitalla maaliin. Lara antaa tehtävän Ashille ja Misty kilpailee oman Starmen kanssa, sekä Brok Onixinsa kanssa voitosta.

Ratkaiseva koe
Pokémonliigaan voi päästä ansiomerkkien keräilyn lisäksi pääsykokeiden kautta. Ash koittaa näitä kokeita, samoin kuin Jessie ja James. Jessieltä menee hermot ja tietokysymyksissä, mutta James pääsee ihan kilpailemaan, mutta hänetkin fuskataan. Ashillakaan ei mene ottelut hyvin, mutta kun Rakettityhmä koittaa tuhojaan, mitkä Ash saa estettyä tämä saisi uuden mahdollisuuden. Ash haluaa mieluummin päästä Pokémonliigaan merkkien, kuin tyhmien kokeiden avulla.

Ash saa tulimerkin (jakson nimeä ei ole muistissa)
Tulimerkin saanti on kahteen eri jaksoon leikattu ja kumpaakaan ei harmikseni ole itelläni tallessa, sillä muistan lapsena pitäväni näistä jaksoista valtavasti. Ashin Charichard taistelee Magmar nimistä tulimömmöä vastaan tulivuoressa ja sinne pääsy vaati arvoituksen ratkomista. Ash, Misty ja Brock lilluvat kuumassa lähteessa ja keksivätkin siellä ratkaisun, mikä on peruukki.

Prinsessat nokakkain
Tätäkään jaksoa minulla ei ole tallessa, mutta muistan pitäväni tästä suunnattomasti, sillä tämä on ainoa jakso, jossa kerrotaan vähän Jessien menneisyydestä. Hänellä on paljon siskoja, eikä hän siksi ikinä saanut omia prinsessanukkeja. Jessie ei muutenkaan saanut huomiota kotona, joten siksi liittyi Rakettiryhmään ja on luonteeltaan aina piikikäs kaikille.

Merkin Herruus
Tätä pokémonjaksoa odotin kuin kuuta nousevaa, sillä jo enenen tätä jaksoa olin päässyt näkemään ensimmäisen Mewtwosta kertovan Pokémon elokuvan ja tämä jakso liittyy sen alkupuoliskoon. Rakettityhmän johtaja Giovanni pitää nimittäin salia pystyssä ja Mewtwo vetäsee helposti Garyn kaikki pokémonit tajuttomiksi. Mewtwo kuitenkin räjähtää ja lähtee karkuun Giovanilta ja sen tarina jatuu elokuvassa. Giovanni antaa Jessielle ja Jamesille vallan salin hoitamisesta kun hän lähtee Mewtwonsa perään ja vaikka ottelu vaikuttaa aluksi tiukalta Ashia vastaan, niin Rakettiryhmän pilkka osuu taas omaan nilkkaan.
Mewtwo on Mew Pokémonin klooni, joka on Giovannin vankina
Parhaat Pokémonit:
Hahmoina Brock ja Jessie ovat suosikkejani, joten luonollisesti heidän pokémoninsa on tullut minulle kaikkein lähimmiksi. Jessien Ekans ja Brokin Onix, Geodude ja Vulpix ovat niin meikäläisen pokémoneja. Tuli on noin muuten elementtini, joten Charmander sinä arkana pentuna on yli-ihana. Brokin lepakkopokémon Zupat on minusta kiehtova ja Ashin kummitustornista löytyvä Haunter oli kanssa pistkään suosikkini.
Minun oli tärkeää kerätä omat suosikki Pokémonit kortteina ja nämä kaksi olivatkin ensimmäisiäni.
Bonus
Meitä on kaksi
Kammottavasi
Maailma kaipaa pelastusta
On kansamme loistavin sielultaan musta
On totuus ja rakkaus raukkoja varten
Vain tähdet ja galaksit kuningatarten
Jessie
James
Me tähtäämme vasamat taivaisiin
Astu alas tai tartumme aseisiin
Miauuu, juuri niin
Rakettiryhmän Jessienä penkkareissani

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Dc Extended Universe - Justice League

Kävin katsomassa Justice Leaguen viime syksynä mieheni kanssa elokuvatetaterissa. Muistan, että kyseisenä päivänä olin hyvin huonolla tuulella ja elokuva piristi minua. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten kotona enään elokuvasta mitään muistanut. Nyt mieheni sai blu-ray julkaisun onnellisena käsiinsä ja katsoimme sen heti samantien. En muistanutkaan kuinka hyvä Justice League oikein on.

Justice Leaguen elokuvajuliste
Dc-universumin sisään taas vyörytään ja jatko-osa tämä aikaisimmille elokuville onkin, etenkin Batman versus Supermanille. Nyt tähän maailmaan on tulossa ilkiöitä tuhoamaan kaiken, pääpahiksena Steppenwolf  ja supersankareita jälleen tarvitaan, kun Batman ei selviä yksin. Wonder Woman saapuu paikalle ja yhdessä etsitään uusia kavereita. Nuori pojankloppi Flash liitetään ryhmään, robottiukkeli Kyborgi suostutellaan ja Aquaman ui  joukkoon, koska maailmantuhoamisenergiaboxi eli äitiboxi on varastettu vedenalaisesta valtakunnasta. Samanlainen boxi on viety myös Wonder Womanin porukalta Amazoneilta ja nyt pelätään, että ihmisten piilottama laatikko kanssa löytyy. Jos ilkiö saa nämä kaikki käsiinsä, niin hän voi tehdä hirmutekoja. Meidän tehoryhmämme saa tuon boxin omiin käsiinsä monien tappeluiden kautta ja sen avulla he herättävät Supermanin takaisin eloon. Yritys on haastava ja jopa tuohava, mutta lopulta Superman tulee jälleen inhimilliseksi, kun saa samalla tavata entisen heilansa ja äitinsä. Steppenwolf saa boxit haltuunsa ja on tekemässä maailmanloppua jossain Venäjän syrjäkylällä. Siellä elelee yksi perhe, joka joutuu kestämään ilkiöitten hyökkäyksiä. Supersankarit pääsevät paikalle juuri sopivasti. Flash vie perheen turvaan, samalla kun muut hakkaavat ja mäiskivät. Tietty kaikki kääntyy lopulta hyvin, vaikka tiukkoja tilanteita sattuukin. Steppenwolf kaatuu niin, että Superman puhaltaa hänen kirveensä jäähän ja Wonder Woman vetäsee sen miekalla palasiksi. Ilkiöt saavat energiaa pelosta, joten he itse kääntyvät omaa isäntäänsä vastaan ja näin maailma pelastuu. Superman jatkaa heilastelua, Flash käy kehumassa isilleen uudesta työstään, Kyborgi jatkaa oman isukin kanssa tutkimuksiaan, Aquaman jäi hyppelemään mereen, Wonderwoman pidättelee tavisrikollisia ja Batmanin varjo heijastellaan pilviin, sillä uusia seikkailuja on varmasti luvassa.

Dc-elokuvista pahisten Suicide Squad on noussut suosikikseni ja pidin kovasti myös viime kesänä tulleesta Wonder Womanista. Wonder Womanin historiaan viitattiinkin tässä rainassa ja Amazonien saarta ei nyt esitelty lainkaan, vaan oletettiin että katsoja tietää sen jo valmiiksi. Batman versus Superman loppuu Supermiehen hautajaisiin ja nyt hänen hautarauhaa rikotaan. On kyllä kiva, että hänen heilansa ja äitinsä esiintyvät myös. Uusista hahmoista Kyborgi jäi minulle hyvin etäiseksi. Hänen isänsä on hänet osittain robotisoinut ja siksi tämä on katkera isälleen. Hänen hahmossaan ei riitä minusta tarpeeksi mielenkiintoa. Aquaman harmikseni oli kanssa aika pienessä roolissa, häntä olisi näin naisena todella mielellään katsellut enemmän. Aquaman onkin saamassa oman elokuvansa, jota mielenkiinnolla odotan. Aquamanin hahmossa yhdistyy ronski huumori, maskuliinisuus ja voimakkuus. Oikein miesmäinen ihmiskala siis. Varsinkin tatuoinnit ja pitkä märkä tukka tekee hänestä kovan hottiksen. Nuorin tulokas Flash tuo taasen supersankarijoukkoomme rutkasti huumoria. Hänen isänsä on vankilassa ja poika elelee yksin nörttinä. Hän on itse tehnyt oman nopeuspukunsa, jolla saa huimaa juoksuvauhtia, kulkee lähes valonnopeudella. Hän myöntää pelkonsa, heittää hauskoja onelinereita (Dostojevski!) ja koittaa oikeasti saada näistä tyypeistä ystäviä itselleen, ujo selvästi kun noin muuten on. Wonder Womaniin voi tutustua tarkemmin tästä kirjoituksesta, mutta edelleen voin sanoa pitäväni hahmosta. Kaunis, suoraselkäinen ja voimakastahtoinen nainen sopii todella hyvin vastapainoksi tähän maskuliinisuuden meininkiin. Batman minua viehättää aina vain, sillä nahkapuvussaan kun hän örisee olevansa Batman se vaan on niin kovaa.  Itse kaikkien kunnioittama Superman ei kuitenkaan minuun vieläkään iske. Hänellä saattaa olla kovia voimia, mutta ei hän minusta kyllä Batmanille mitenkään pärjää ja hänen persoonansa on liian tylsä lepakkomieheemme verrattuna.

Flash, Batman ja Wonder Woman
 Justice League on hahmojen leffa. Juoni itsessään ei ole hääppönen, vaan enemmänkin keskiössä on  ryhmän keskinäinen dynamiikka ja heidän omat juttunsa. Flashilla nopeus, Kyborgilla tietokoneet, Wonder Womanilla totuuslasso ja soturikoulutus, Batmanilla Alfred ja Batmobiilit sun muut härpäkkeet, Aquamanilla Ajattara ja veden hallitsemat voimat ja  Supermanilla, noh hän on Superman. Se varmaan riittää tämän voimaksi. Pidän elokuva eniten uusien hahmojen esittelyleffana ja siinä samalla viedään tarinaa asteen verran eteenpäin, eli Supermanin liittyminen ryhmään. Kokonaisuudessaan pidän elokuvan musiikista, varsinkin alkulaulusta. Värimäärittely on kaunista ja lokaatioit realistisen oloisia. Elokuvan pituuskin on varsin sopiva, eli ei liian pitkä. Rymistelyä on rymitelty hitaisiin ja nopeisiin otoksiin, herkkishetkiin ja one-linereihin. Ainakin minua Flashin letkautukset naurattivat.

Justice League nosti tällä toisella katsomiskerrallaan pisteitä silmissäni ja voin sanoa, että pidin tästä jopa enemmän kuin Wonder Womanista. Wonderissa on enemmän herkkyyttä ja voimakkaita teemoja, mutta Justicen kohdalla monipuoliset hahmot Batman, Flash ja Aquaman veivät minut nyt mukanaan. Dc-elokuvauniversumissa tämä on nyt listallani toisena Suicide Squadin jälkeen. 

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Neitoperho ja Kissan Kuolema

Olen katsonut kotimaisia leffoja aikalailla 2000-luvun alusta asti. Hyvin paljon tiedän 2000-luvun kotimaisista elokuvista, sillä silloin alkoi niiden nousukausi. Aikaisemminkin on kotimaisia paljon tehty, mutta varsinkin 90-luvulla katsojamäärät olivat alhaalla ja monet ovat haukkuneet kun silloin tehtiin niin paskoja elokuvia. Minua on paljon kiinnostanut mitä silloin on tehty ja nämä muutamat teokset sain aikaan katsottua Yle Areenasta. Minusta on hienoa että näitä on siellä näkyvillä, sillä näitä teoksia ei löydy esim. lähikirjastoistani.

Neitoperho

Lea Kleemola esittää hyvin agressiivista Eeviä, joka varastaa sisarensa Amin auton ja lähtee karkumatkalle. Hän kohtaa matkalla liftari Jusun ja yrittää pienesti tutustua häneen. Jusun lompakossa on hänen naisystävänsä Anjan kuva, joka kiinnostaa Eeviä. Yhden yön Eevi ja Jusu nukkuvan kämäsessä hostellissa ja Eevi koittaa vongata Jusulta seksiä. Kun Jusu ei siihen suostu, niin Eevi menee vain takaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä hän ajaa pahan kolarin, jossa auto ja Jusu menee mäsäksi. Itse hän pääsee pakenemaan metsään. Hän löytää tämän Jusun nasiystävän Anjan talon ja menee sinne. Anja seuraavana aamuna löytää Eevin sohvaltansa ja koittaa olla kohtelias. Eevi kuitenkin vangitsee Anjan kellariin ja hiillostaa tätä mitä epämääräisimmillä jutuilla. Lopulta hän päästää Anjan takaisin taloonsa. Anja kuitenkin kaatuu pahasti portaissa ja kuolee siihen. Eevi on kuullut poliisien tulevan ulkona ja polttaa koko talon. Poliisit ja Ami etsivät Eeviä palavasta talosta, mutta tämä on jo paennut metsään, minne hän jää hönkäilemään.

Neitoperho elokuvan mainosjuliste
 Olin todella pettynyt Neitoperhoon. Elokuvajulisteen ja Ylen kuvailun perusteella osasin odottaa jotain oikeasti raakaa elokuvaa, mutta tämä oli jo liiankin kesy odotuksiini. Lea Kleemola ei mielestäni näyttele Eeviä lainkaan hyvin, sillä hänen angstailunsa ja muminapuheensa on aivan liian näyteltyä. Tiedän paljonkin ihmisiä, jotka osaavat angstata luontevammin. Seksiyritys oli todella nolo ja heikosti tehty. Monille hahmojen teoille ei ollut mitään logiikkaa. Kuvaus oli välillä liian tummaa ja turhaa joutokäyntiä löytyi hyvinkin monista paikoista. Eevi asuu alussa välittävän siskonsa Amin luona, joka olikin ainut ehyt hahmo tarinassa. Mikä siskon naisseuralainen sitten oli, siitä en saanut selvää. Eniten minua häiritsi nämä Kleemolan pitkän raskaat hengityskuvat, kun ne eivät kertoneet minulle yhtän mitään. Samaa ihmettelen, miksi leffa oikein päättyi siihen? Se ei antanut mielestäni minkäänlaista lopetusta elokuvalle. Vaikka kuulemma tuohon aikaan naisia ei näytetty suomileffoissa agressiivisina, niin ei tämä teos mielestäni mitenkään tuonut naisista mitään uusia puolia esiin. Ehkä korkeintaan epätasapainon, mutta se ei todellakan riitä. Ohjaaja Auli Mantilalta olen nähnyt tämän lisäksi vain myöhemmin tehdyn Ystäväni Henry elokuva, joka oli mielestäni kyllä myös yhtä mitäänsanomaton. Joko ohjaaja ei vain osaa ohjata, tai sitten käsikirjoituksissa on ollut hyvin syviä puutteita. Myös ihmettelen miksi ihmeessä tätä on markkinoitu raakana ja kauheana elokuvana, kun kerran sitä ei ole? Ainot hyvät pisteet voi antaa musiikista, joka ei sovi kyllä lainkaan elokuvan teemaan. Muutama kaunis kuva sentään elokuvassa oli, kun autolla ajetaan sateessa tunnelmallisen musiikin soidessa taustalla.

Kissan Kuolema

Koulukodissa hiippailee joku raiskaaja Sika, josta oppilaat eivät uskalla ohjaajille puhua. Vähän vuorotellen hän käy käsiksi tyttöihin ja pikku hiljaa nämä päättävät kostaa. Samassa syssäkässä johtajattaren tytön Annaleenan poikaystävä Saku käy linnasta lomailemassa ja tyttöä pussailemassa.  Uusi nuori työntekijä Ari ihastuu pääosaneitoomme Nittaan ja heidän suhdettaan ei todellakaan katsota hyvällä. Nittan kissa Miuku tapetaan ilman syytä kesken elokuvan ja siitä tämä on varmasti saanut nimensäkkin. Lopulta kaikki tytöt keksivät tehdä ansan tälle Sika raiskaajalle, niin että Annaleena jätetään taloon tämän kanssa. Tässä vaiheessa katsojille oikein näytetään kuka elokuvassa jo aiemmin esiintyneistä hahmoista oikein on Sika. Samassa Nitta juoksee hakemaan muut hoitajat avuksi ja näin Sika jää kiinni. Kun Nitta täyttää 18 ja jättää koulukodin taakseen. Ari lähtee hänen mukaansa, vaikka hän olikin saamassa jo ylennyksen parempiin töihin koulukodissa.

Kissan Kuolema elokuvan mainosjuliste
Kissan Kuolema elokuvasta kuulin alunperin Pahat Pojat elokuvan kommenttiraidalta ja jo silloin se alkoi kiinnostamaan. Elokuvaa on mainostettu sloganilla "Elokuva 90-luvun nuorista". En itse tätä allekirjoita, vaikka olenkin tuolloin ollut vasta lapsi. Nämä elokuvan nuoret näyttelijät ovat paljon aidompia, tuoreempia ja aistikkaampia mitä Lea Kleemola omassa roolissaan Neitoperhossa ja aihe koulukodista on kyllä synkkä. Miespääosassa komistelee Don Huonojen Kalle Ahola, joka on kyllä aika pökkelö roolissaan. Se kuitenkin tuo raikkautta ja osittain myös viihteellisiä hetkiä synkkämieliseen elokuvaan. Peter Franzénkin vilahtaa tässä nuorena poikana Sakuna ja on kyllä aika suioinen. Marja Pyykkö loistaa Nittana ja on mielestäni todella hyvä. Hänen omista ohjaukistaan en valitettavasti voi sanoa samaa. Helena Vierikko on ihan jees sivuosassa, mutta Annaleenaa esittävä Marjaana Maijala on todella pökkelö. En yhtään pidä hänen tyylistään. Kissan Kuolemassa on paljon jännityselementtejä, jopa turhankin paljon. Tyttöjen ahdistuskohtaukset kokemuksista olivat hyvin aitoja ja vaikuttavia. Sian näkymistä sai odottaa loppuvaiheille asti, ja olin arvannut kyllä vihollisen väärin tällä kertaa. Ainahan tuollaiset ovat juurikin irstaita miehiä ja kyllä kuvotti tätä viimistä raiskauskohtausta katsoa. Onneksi on leikattu niin, ettei kohtaus ole pitkä ja strategisesti ei paljoa näy. Olin itseasiassa aika järkyttynyt kun sama näyttelijä on tehnyt suosikkihahmoni Phileas Foggin ääniroolin. Toinen elokuvan ällö kohtaus oli Miuku kissan kuolema. En ymmärtänyt tämän tapahtuman syitä ja seurauksia, joten koin sen hyvinkin turhana. Vielä sekin, että se on antanut tälle teokselle nimen on ihan väärin. Arin ja Nittan rakkaussuhde puhkeaa aivan ilman mitään pohjaa ja muutenkin Nittan hahmon perusteita kerrottiin katsojalle ihan liian myöhään. Minua harmittaa kovasti tässä elokuvassa, kun tuntuu että ideaa ja pohjaa on, mutta tuotos on tehty liian pikasten pohdintojen pohjalta.

Kailen kaikkiaan Neitoperho ja Kissan Kuolema kuvaavat hyvin 90-lukua. Molemmista löytyy niin kuvaulksellisuuden, kuin kuvaamisen kautta paljon juttuja jotka vievät takaisin ysärille. Elokuvina kuitenkin Neitoperho on mielestäni surkea tekele ja Kissan Kuolema taasen kiinnostava, mutta keskeneräisen oloinen. Täytyy varmaan kyseinen kirja lainata kirjastosta, niin saan tietää kuinka hyvin elokuva seuraa alkuperäisen kirjan juonta. 

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Coco

Pixarin uusin Coco ei alunperin herättänyt minussa mitään suuria odotuksen tunteita. Samu Sirkan Joulusta näkemäni pätkä oli oikein hyvin animoitu, mutta mexicolaistyylinen musiikki ei siinä vedonnut minuun. Vasta lähempänä elokuvan suomeen tulemista katsoin trailerin ja siitäkin jäi vähän mitäänsanomaton olo. Sisareni kuitenkin sanoi elokuvan olevan  uskomattoman ihana ja niin odotukseni nousivat leffaa kohtaan. Kävin katsomassa Cocon suomidubilla 3D: versiona.

Coco elokuvan juliste
Miguel rakastaa kitaran soittoa. Hänen perheensä ei vain hyväksy millään musiikkia, sillä suvun yksi miehistä oli hylännyt perheen musiikin takia. Siksi musiikki on bannassa. Miguel siltikin siitä haaveilee, vaikka välittääkin suuresti perheestään. Mexicon Kuolleiden päivä-juhla on tulossa ja sitä ennen on isot musakilpailut. Miguel ei pääse kuitenkaan lauteille, kun tämän mummeli rikkoo hänen kitaransa. Kun Kuoleman päivä- juhla sitten koittaa niin Miguel keksii, että hänen sukunsa musta lammas on hänen ihailemansa trubaduuri. Miguel koittaa varastaa tämän kitaran kirkosta ja näin ollen päätyy kuolleiden maahan. Tämän jo edesmenneet sukulaiset vain voi vapauttaa hänet takaisin eläväksi. Hekään eivät suvaitse musiikkia, joten Miguel ei suostu palaamaan. Hän etsii idoliaan Hectorin kanssa, jonka tapaa ihan sattumalta. Lopulta he saavat tämän trubaduurin, vanhan muusikon tavattua ja selviääkin kaikenlaista. Tämä ei olekkaan Miguelin sukulainen, mutta Hectorpa on. He ovat olleet aikoinaan parhaita kamuja ja tämä julkkismuusikko ahneissaan tapatti Hectorin, että saisi tämän tekemät laulut omakseen. Onneksi kaikki selviää parhain päin.

Ihan aluksi minua ihmetytti mistä elokuvan nimi Coco tulee. Vasta ihan loppuvaiheessa elokuvaa,  kun Hector on kertonut tarinansa kuinka hän teki Remember Me laulunsa Cocolle tajusin tämän ihanan isomummon Mama Cocon hahmon tärkeyden. Remember Me voitti mielestäni  ihan ansaitusti parhaan laulun Oscarin. Pixar kun ei ole lauluja tehnyt elokuviinsa läheskän niin paljon kuin Disney. Mama Cocon suomiäänenä toimii uskomaton Inkeri Wallenius, ääni sopii hänelle erinomaisesi ja näin Mama Coco nousi kaikken suosikkihahmokseni. Päähahmo Miguel, nuori kitaristi, sisältää hahmona ristiriitaisia piirteitä, välillä toivoin hänen toimivan ja välillä rauhoittuvan. Varsinkin lopussa olin jo huutamassa että "soita nyt se biisi". Noin muuten Miguelin hahmo on se väylä, mitä kautta katsoja pääsee näkemään tämän kuolleiden valtakunnan. Hänen reaktiot hämmästyneisyydestä ovat aitoja ja siksi se toimii katsojaankin. Hector tulee tarinaan vähän sivulta mukaan ja alussa edustaakin kuolleiden hylkiötä. Hänen hahmonsa tärkeys korostuu kokoajan pikkuhiljaa ja katsoja oppii pitämän hänestä. Pidin siitä, että Cocossa on pitkästä aikaa ihan kunnon pahis, eli tämä trubaduurilaulajaheppu. Olin aivan varma alusta lähtien, että tottakai hän on Miguelin isä ja siksi paljastus olikin niin suuri minulle. Hän käyttäytyy todella häikäilemättömästi ja Itsekkäästi. Se mitä hän kuuluisuuden ahneuksissaan teki Hectorille, parhaalle kaverilleen, on aivan kaameaa. Siksi onkin oikein, että tämä kusipää saa tuntea kunnon julkisen nöyryytyksen kuolleiden maassa. Elokuvassa vilisi paljon muitakin hahmoja, mutta ne eivät pahemmin jääneet mieleenI. Sidekic elukkana toimi kulkukoira, joka kiintyi Migueliin ja pääsi myös matkalle pimeyden tuolle puolen.

Miguel ja Mama Coco
Cocon animaatio on taattua Pixar laatua. Hahmot ovat aitoja, mutta siltikin persoonallisia. Värimaailma on kirkas ja monikylläinen. Vähän alussa tuntui, että oranssi on voimakkaasti esillä, mutta kun kuolleitten maailman päästään musta ja tummansininen tulee enemmän esiin. Pelkäsin vähän, että onko pimeys vähän yksitoikkoista, mutta kuoleiden maalmaa on saatu väreillä hienosti rikastettua. Erityisesti kuolleiden maailmassa luurankohahmot kiinnittivät huomioni. Miten perusluurangosta saa niin persoonallisen näköisiä ja yksityiskohtaisia. Vaikka kuolleiden maailma nyt saattoikin olla pelkkä mielikuvitusmaailma, niin minusta se kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan on hyvin oikean maailman kaltainen, eräänlainen peilikuva. Kuten jo sanoin, niin tämä Mexicolainen musiikki ei minussa erityisesti mitään tuntemuksia herättänyt, enkä edes Remember me laulusta ensikuulemalta pitänyt. Vasta lopussa kun laulu sai merkityksensä, pidin siitä ja kyyneliä muutaman vuodatin kun Miguel lauloi tätä kappaletta Mama Cocolle ja Mama Coco otti isänsä kuvan esille omista kansioistaan. Voisi sanoa, että laulu kirjaimellisesti pelasti Mama Cocon kuolemalta.

Viime vuosina Pixar on enemmän panostanut jatko-osiin kuin uusiin tuoreisiin ideoihin. Kunnon Dinosaurus on aamupiiretty tasoa, enkä Inside Outinkaan syvintä olemusta ymmärtänyt. Coco teke juuri siksi hyvän poikkeuksen, sillä se käsittelee vakavia teemoja: taiteellista intohimoa ja kuolemaa. Elokuvan alkupuolella kuvataan hyvin kuinka rakasta ja tärkeää Miguelille musiikki on. Hän mieluummin uhmaa omaa perhettään, kuin luopuisi musiikista loppuelämäksi. Tämän musiikin voi korvata melkein millä tahansa asialla, intohimolla rakasta harrastusta kohtaan. Siksi se minuun kolahtikin. Pidän kovasti ajatuksesta, että kuolleet elävät vielä jossain ja valokuvien kautta me voimme tuoda heidät luoksemme. Täällä maailmassa muistellaan niitä ja he siellä meitä. Cocossa kun ihminen kuolee, niin hän pääsee kuolleiden maailmaan sen ikäisenä kuin kuollessaan. Näin Hector sai nuoren miehen kropassaan tavata oman rakkaan lapsena vanhan mummon muodossa. Olen itse ajatellut, että kuolleet näyttävät siellä siltä, miltä he näyttävät meidän omissa muistoissa. Nämä ajatukset kulkevat siis aika lähekkäin. Muutenkin kuolleiden maailma on paikkana sellainen, että toivon oman isini, ukkini ja edesmenneiden kissojeni jo odottavan minua siellä. Ja että valokuvien avulla he pääsevät tänne. Tässä Mexicon kuolleiden päivä- juhlassa on se erikoisuus, että siellä ei sureta vainajia. Siellä kaivataan ja tunnetaan se, että kvainajat  tulevat käymään ja vietetään yhdessä hauskaa. Kuolema on aina vakava ja ikävä asia. Oma suruaika kuuluu kaikille, mutta lopulta se muuttuu enemmän kaipaukseksi.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Idoleitani: Spede Pasanen

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyeisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Sain joululahjaksi avomieheltäni elämänkertakirjan Pertti "Spede" Pasasesta, jonka jutut ovat vahva osa lapsuuttani. Syvennytään Speden maailmaan nyt hiukan paremmin.

Spede, nimittäin kirjan kansikuva
Ensikosketus: Äiti on töissä, odotamme häntä paikallisessa hampurilaisravintolassa. Olen viisi vuotias, sisko yhdeksän. Isi kysyy hampparitilausta tehdessään voiko pikkutelkkarin laittaa kolmoselle,  Severus haluaisi katsoa Spelejä. Tottakaise baarimikolle käy. Menemme loossiin istumaan. Olen isin kainalossa, kun mustavalkotelkkarista alkaa suosikkiohjelmani. Äitikin liittyy seuraan, hän juttelee siskoni kanssa vastapäätäni jostain. En kuule mitä, sillä keskityn isin kainalossa juustohamppariin ja nauran, kun Spede häviää omassa väripelissään.

Spede Pasanen on ensisijaisesti minulle mahtavien Spelien keksijä ja Spelien isäntä. Uunojen Härski Hartikaisenakin hänet tunnistin, mutta koomisen puolen Spedestä löysin tuosta hetkestä noin viisi vuotta myöhemmin, kun näin ensimmäisen palasen Spede Showta. Tuo kokoomajakso on edelleenkin minulla videolla tallessa. Speden luontainen karisma ja huumori upposi minuun jo silloin, mutten todellakaan osannut käsittää kuinka suuri vaikutus Speden luomalla sketseillä on pitkässä kaaressa minuun ja koko suomen sketsi- ja komedia viihteeseen. Vasta kun tapasin avomieheni ja hänen kotimaisten sketsisarjojen kokoelmansa ymmärsin vasta suuressa kokonaiskuvassa Speden merkityksen. Hän on käytännössä luonut kokonaan  suomalaisen sketsiviihteen pohjan. Loistavasti kirjoitettu Speden elämänkerta avasi minulle paljon lisää hänen komiikastaan ja vaikka Speden elokuvapuoli ei ole minulle läheistä, niin hänen tuottamat tv-sarjat taasen on edelleenkin yksiä suosikkisarjojani. Blondi tuli taloon on nyt maratonina menossa, sairaalasarja Ihmeidentekijöistä löytyy oma postaus täältä ja sen jatkosarja Parhaat Vuodet on yksi koukuttavimpia sarjoja mitä olen katsonut. Eikä pidä unohtaa Kuumia Aaltoja, joita seurasin myös mahtavan Hannele Laurin takia. Spede teki jo siinäkin hyvän työn, kun nostatti Vesa-Matti Loirin ja Hannele Laurin tietoisuuteeni.

Speden Spelit teki paljon yhteistyötä Veikkauksen kanssa 90-luvulla
Muistettavimmat työt:
Speden Spelieissä väripeli, kortinvärin arvaus, kangassuikaleen läpi pujottelu, hyppynaru, ammunta ja se miten hän nosteli arvonnassa pelikortteja silleen kivasti pyörittämällä.

Speden tuottamista tv-sarjoja Parhaat Vuodet on varmasti ykköseni, koska Matti Ranin tekee niin mahtavaa roolityötä Pentti Karvalana ja sarjassa on niin paljon dramaattisia käänteitä, ehkä vähän saippuaistakin meininkiä.

Speden tuottamia Uuno elokuvia olen tässä viime aikoina tuon kirjan inspiroitumana katsomaan. Kaikkia en ole vielä kirjastosta saanut käsiini, enkä Uunoista ole löytynyt vielä sitä täyttä helmeä. This is my life on tällä hetkellä kokonaisuutena hupaisin, mutta tämä tehtiinkin Speden muistoksi. Muuten Speden tuottamista elokuvista suosikikseni sitten valitsen Romanovin kivet, joka kyllä tuotti tappiota niin Spedeyhtiölle, kuin varmaan muillekkin elokuvien tekijöille. Elokuva on siinä mielessä kuitenkin tärkeä, että se on ensimmäinen kunnonkotimainen toimintaelokuva ja onhan sen ohjannut Aleksi Mäkelä.

Nyt onkin se vaikein osuus, Spedelle on niiiiiin monia loistavia eri sketsejä. Mustavalkoisista, eli näistä vanhimmista nyt ekana tulee mieleen Saunan poroksipalamis, mutta silti vain makaamislaulu. Se menee näin: "Jaaaa sauna palo poroks, mutta maattiin vaan. Ja sama tunteella: sauna palo poroks, mutta maattiiin vaaaaaan." Spede esittää tämän laulun niin itsevarmalla karismalla, ettei mitään rajaa. Rautakauppias sketsi on itsessään jo mahtavuuden klassikko. Pidän kovasti myös niistä, jossa Pentti Siimes on pikkulapsi ja vähän muokkaa isilleen iltasatuja. Siimes myös eräässä sketsissä heittelee puujalkavitsejä Simo Salmiselle, joka toimii nakkikioskin myyjänä, se on hupaisaa. Siimens toimii myös mahtavana selittäjä Kekkisenä eräässä sketsissä. Speden ja Simon musiikilliset erimielisyydet eskaloituvat nopeasti eräässä mahtavassa sketsissä, kun selvitellään onko se Ef vaiko Fis! Että saisitte makua näistä mustavalkosketseistä linkitän nyt oheen itselleni hyvin ajankohtaisen sketsin siitä, kuinka paljon virastoihin vaaditaan erinäköisiä todistuksia.


Spede Show lakkasi hetkeksi ja aloitti kokonaan uudestaan 80-luvulla ja tällä kertaa väreissä. Enemmän yksittäisiä hahmoja tuli mukaan, kuten Vesa-Matti Loirin esittämät Nasse-setä, Nauravaa Kulkuria laulava Kusela ja Uuno Turhapuro. Naisen logiikat sketseinä naurattaa minua kovasti, varsinkin nämä jotka liittyvät autoiluun ja moottoreihin. Oma ajatuksenjuoksuni menee nimittäin juuri kuin tälläisella naisella. Simo Salminen yhdessä vaiheesa oli nopeasti puhuva toimittaja, joka haastatteli Veskun esittämää proffaa kysymyksellä: "Koputatko vaimoa aamulla lusikalla päähän ja suutelet kananmunaa ennen kuin lähet proffan hommiin?" Spede ja Vesku tekivät sketsin siitä kuinka heitä jännittää Linnan juhliin meno. Pieni parodia siitä, että kumpikaan ei tuolloin saanut kyseisiin juhliin kutsua.  Yksi mieleenpainuvimpia sketsejä itelleni on se, kun Spede ja Vesku menevät kyselemään huipupolitiikolta miksi ihmeessä Venäläiset loukkaavat Suomen ilmatilaa. Tämä politiikko ei tiedä mikä on Suomi eikä löydä Suomea karttapallolta, kun se kerran on kärpäsentahran alla piilossa. Minulle naurattvimpia sketsejä myöhemmissä Spedeissä kuitenkin ovat Pikkupojat. Make, Kake ja Väke ovat aikuisen kokosia kakaroita, jotka riitelevät millon mistäkin ja tekevät kaikkea oikeasti niin tyhmää kuin vain voi. Pikkupojat elokuva on ihan ok hupsutus, mutta parhaiten on jäänyt mieleen se kuinka pojat tappelevat siitä, kuka saa syödä puuronsa Ritari Ässä lautaselta. Väke voitti ja Kakelta muka puhkes umpisuoli, kun sain vain Mikki Hiiri lautasen.

Miksi juuri Spede: Speden huumorissa on jotain niin samaistuttavaa. Juttu alkaa pienestä ja arkisesta, jopa pohdinnasta. Se isonee ja isonee, toistuu, kunnes on niin valtava, että potti räjähtää. Se on myös yksinkertaista. Saunan poroksipalamis laulu vainon, se joko naurattaa tai sitten ei. Spede on ollut äärimmäisen kova työmyyrä, keksinyt erilaisia keinoja tehdä huumoria. Sketsien muodossa ne uppoavat minuun parhaiten, sillä sketsi/koomikkohahmojen varaan on hankala saada pitkäkestoista, intiimiä, draamallista  juonta, mikä kestäisi koko elokuvan ajan. Speden tuottamat tv-sarjat taasen ovat viihdyttäviä, mutta tarpeeksi kilttejä koko perheen sarjoiksi. Blondissa ja Ihmeidentekijöissä on ollut mm. huumeita ja kidnappausta. Ne tuovat jännitystä, mutteivät traumatisoi katsojaa. Speden Speleihin Spede antoi suuren palan itsestään, omasta persoonastaan ja olemuksestaan juontamalla ohjelmaansa hyvin rennolla ja omalla tyylillä. Se olikin kannattavaa. Spede ei koskaan teeskennellyt, hän antoi tunteiden tulla ja näytti katsojalle suoraan ilon voitostaan tai harmin häviöstään.

Suosikkini: Yllä mainitsinkin jo monta loistavaa ja nerokasta sketsiä, millä Spede on saanut minut nauramaan. Siksi sanonkin, että suosikkini on se Spede, joka juontaa niin armottoman omalla tyylillään Speden Spelejä. Siinä on sitä tunnelmaa, turvaa ja viattomuutta. Speden Spelit tuo minulle vahvat lapsuudenmuistot mieleen ja sen olon, että olisin taasen edesmenneen isini kanssa.

Uppo-Nalle: "Mikä tuo on?"
 Reeta: "Sehän on Spede."
Uppo-Nalle: "Mikä ihmeen Sssshspede?"
Reeta: "Spede Pasanen, hassuttelija."
 Uppo-Nalle: "Minä en pidä siitä."
Dialogi elokuvasta Uppo-Nalle

lauantai 17. helmikuuta 2018

Veljeni Vartija

Cheekin "musiikki" ei mielestäni ole minkään sortin musiikkia, vaan nopeaa puhetta jumputtavan taustan päälle. Näin ollen en ole koko ukkoa koskaan arvostanut, enkä tajua miksi ihmeessä äitini ikäiset naiset pitävät tyyppiä nykyään niin ihanana. Valitettavasti joudun sanomaan, että minun mielestäni tämä Cheekin nyky ns. suomiräppi on tehnyt paljon tuhoa suomalaiselle musiikille, sillä suomalaisen rock musiikin teko on selvästi vähentynyt. Veljeni Vertija ei aiheena kiinnostanut minua paljon mitään, mutta kotimaisten leffojen harrastajana en halunnut jättää tätä väliin, vaikka ennakkoluloni olivatkin suuret.

Veljeni Vartija elokuvajuliste
Blockfest 2017 oli edessä. Cheek eli Jare Tiihonen (Antti Holma) bruisailee isolla veneellään ja lähtee ajelemaan veljensä Jeren (myös Antti holma) luo ennen keikkaa. Samalla hän pohtii menneisyyttään, nykyisyyttään ja itteään. Tämän ajelun aikana itseasiassa koko leffa tapahtuu, sillä kaikki sisältö on takaumissa. Pikku Jare ja Jere ovat kaksoset, toistensa parhaat kaverit ja vihamiehet. Isä opettaa käyttämään nyrkkejä ja äiti kattelee poikia vierestä. Ala-asteeella ollaan koulun riitapukareita ja yläkoulun aikana Jere erotetaan koulusta liian väkivaltaisuuden ja ilmeisesti laiskuuden takia. Jare meinaa hakea kouluun ja saada ihan tutkinnonkin. Näinhän käykin ja sitten alkaa tämä räppitouhu. Jere kannustaa Jarea ja pari levyä saadaan tehtyä. Suomiräppiä ei tuohon suomimetallin kulta-aikaan kukaan kuuntele, varisnkin kun äijä on Lahesta kotoisin, suomen Chigacosta. Levy-yhtiön vaihto auttaa menestymiseen, muutetaan stadiin ja löydetään unelmien mirkku. Muutetaan yhteen ja menestys nousee entistä enemmän kusiseen päähän kun saadaan muutama "hitti" aikaiseksi. Keikkoja on entistä enemmän ympäri suomea ja bändäreitä pyörii ympärillä ja hotellihuoneissa. Jere taasen on hakkaillut Lahdessa tyyppejä, mutta rauhottuu ajan myötä löydettyään naikkosen. Veljien isä kuolee ja hautajaisissa muistelaan millanenkohan iskukki oikeen oikeastaan oli. Ennen Blockfestin keikkaan Jare käy Jeren luona ja saunan lauteilla alkaa kertomaan veljen pojalle Tiihosten nyrkinlyönneistä, kunnes Jere tulee väliin. Hän koittaa tahkoa Jaren päähän, ettei näissä hakkailuissa oo mitään järkeä. Jere on päässyt pahan olon möykystään hetkittäin eroon tämän avulla, mutta Jaren möykky on vaan kasvanut. Itseinho, kaksisuuntainen mielialahäiriö, perfektionismi ja masennus ovat yksittäisiä syitä siihen. Ennen Blockfestin keikkaa Cheekin ex-mimmi kertoo menneensä kihloihin ja keikalla tyttö lähtee äijästänsä eroon. Ilmeisesti hän haluaa takasin kuuluisan räppärinsä, mutta sitä katsoja ei saa tietää miten heille käy.

Veljeni Vartijasta minulle jäi aika ristiriitaiset tunnelmat. Aloitan Antti Holman kaksoisroolista. Antti Holma ei komedia tv-rooleissaan ole lainkaan minua naurattanut, mutta Tatu ja Patu elokuvassa hän onnistuu hyvin. Samoin Jare ja Jere Tiihosen roolissa. Aluksi minulla oli hankaluuksia erottaa hänen Jarensa ja Jerensä toisistaan, mutta Jeren rooliin hän sai jotenkin miehisempää otetta. Paikotellen hän näytti jopa Peter Franzénita. Varsinkin lopun parrankasvu ja matalampi puhetyyli auttoi asiaa erottamisessa. Minua ei häirinnyt Jaren suorat puheet kameralle, vaan ne toimivat ihan luonnollisina osina tässä päiväkirjassa. Lapsi Jare ja Jere, sekä teini-ikäiset Jare ja Jere olivat mieleenpainuvia, mutta ihan kaikki muut leffaroolit jäi sitten todella etäisiksi. Poikien isä Kai Lehtinen ja äiti Anna-Leena Härkönen olivat aivan liikaa statistin roolissa, samoin kuin molempien kundien tyttöystävät. Jopa Cheekin manageri Armi Toivanen oli ihan turhassa roolissa. Ismo Leikolan mukana olo jenkeissä levyä tuottmassa oli todella epämääräinen.

Cheekin aikaisempi ura ja lapsuus ei ollut minulle aikaisemmin tuttuja, joten nämä kohtaukset olivat hyvin kiinnostavia. Ajan kulkua oli jotenkin hankala hahmottaa, joten olisin toivonut väliin vaikka vuosilukuja, eikä sitä että nämä ovat randomeja takaumia. Elokuvassa oli potentiaalia, mutta minusta tuntui ettei käsikirjoittaja oikein tiennyt mihin haluaa keskittyä ja mihin suuntaan viedä itse tarinaa. Se että loppukliimaksi on joku hiton Blockfest keikka tuntui aivan järjettömän tyhmältä näin dramaturgisesti. Itse Cheekin musiikkiakin soi elokuvassa (positiivisesti) yllättävän vähän. Niin monta hyvää ja mielenkiintoista teemaa kun alettiin käsittelemään, mutta ne kaikki jäi kovin pintapuolisiksi:  rap- musiikin löytäminen, Cheekin alun uran kankeus, yhtäkkinen menestyminen, syvä  masennus, kaksisuuntainen mieliala-häiriö, valtava perfektionismi, väkivaltainen perhetausta ja kaksoisveljenä oleminen.

Samassa hississä Cheekin kanssa
Jare kertoo heti alussa että hänellä ja Jerellä on jo pienestä asti ollut se oma möykky sisällä. Mietin johtuiko se Jeren sydänongelmista vai kaksosena olemisesta vai mistä, kun molemmilla on sellainen sisällään? Tämä möykyn käsitteleminen olisi minusta ollut tärkein teema syventää, sillä sen avulla olisimme oikeasti päässeet Cheekin sisälle. Mitkä ovat sen aiheuttajat? Nyt saimme vain tietää seuraukset. Veljeni Vartiassa kaikista eniten pohdin kumpi nyt vartioi kumpaa, Jare Jereä, vai Jere Jarea? Vai onko niin, että Jaren sisäinen veli Cheek vartioi häntä itseään olemasta oma itsensä, tai juurikin toisinpäin?

Paras kohtaus elokuvassa oli se saa, joka näkyi jo ihka ensimmäisessä teaserissa. Cheek on hississä, jossa hänen kanssaan on tavallinen tallaaja, joka moralisoi hyvin tämän musiikkia. Perillä täytyy kuitenkin kysyä nimmari, koska eihän kukaan muuten usko,e ttä jäbä pääsi samaan hissiin Cheekin kanssa. Jotenkin tämä kohtaus varmasti kulminoittaa ne asenteet mitä Cheek kohtaa päivittäin. Ja erikoisprpsot, että tämä jäbä hississä on uusin suosikkini Hannes Suomela. Alan jo odottamaan hänen ensimmäsitä päärooliaan.