Lippukokoelma

Lippukokoelma

torstai 18. tammikuuta 2018

Harry Potter ja Feeniksin Kilta

Viides Harry Potter kirja on mielestäni kaikein tylsin, pitkäveteisin ja jankkaavin. Siksi elokuvalle en aikoinaan antanut oikein mitään odotuksia, eikä se erikoisesti säväyttänytkään. Uusi ohjaaa David Yates osaa kyllä hyvin saada kuvattua Harryn painajaisunet, jotka kirjassa jäi vähän pintapuoliseksi maininnaksi, vaikka ovatkin tärkeitä. En oikein ymmärrä miksi tässä kuitenkin väläytetään Voldemortin kasvoja tai pääkallonkuvia taivaalla vähän väliä. Kyllä se pelottava tunnelma sieltä muutenkin nousee, mutta tämä jo yltiökorostaa sitä. Ohjaajan vaihdos kuitenkin teki sen, että tämä on aika kylmä elokuva, johon ei ole saatu tuotua sitä vähäistäkään huumoria, mitä taasen Liekehtivä Pikari elokuvaan saatiin. Hyvä puoli taas on se, ettei tämä ole yhtään niin episodimainen. Suurin pettymys minulle kuitenkin on Harryn leikattu siilitukka. Oisivat pitäneet sen pidemmän, se oli kivan näköinen.
Harry Potter ja Feeniksin kilta elokuvajuliste
Elokuva alkaa suoraan kirjan juonen mukaan. Kiva nähdä taas pitkästä aikaa Likusteritietä ja Dursleyitä. Rouva Figgin mukaan tulo saattaa olla yllätys niille, jotka eivät ole kirjoja lukeneet. Ankeuttajat ovat muuttuneet sitten kolmoselokuvan paljon tavallisemman näköisiksi. Heillä on selkeästi päät ja kädet, kun taas Azkabanin vankiin luodut ankeuttajat olivat selvästi enemmän mustia haamuja, jotka leijailevat. Muista erikoishahmoista täytyy mainita Ruaah jättiläinen, mikä on varsin järkyttävä näky ja nimen omaan sillä tavalla, että se on luvattoman huono ja hyvin halvan näköinen. Käsikirjoituksessa oisi ihan hvyin voinut kiertää tämä Ruaah jättiläinen, kun sillä ei kummosta merkitystä ole ja sen toteuttamisessa epäonnituttiin täydellisesti. Elokuvan tahti on nopea, mikä on sikäli hassua, sillä kirja on näistä se jankkaavin. Taikaministeriön kuulusteluihin mennään vauhdilla, eikä Feeniksin Killan järjestöä sen kummemmin esitellä, mainitaan vain että se on olemassa.

Sirius ja Harry taistelemassa kuolonsyöjiä vastaan
Harryn ahdistuneisuus, yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne on tähän saatu loistavasti tehtyä. Kun viime elokuvassa Rubert Grint osasi saada Ronille aidon mustasukkaisuuden, niin Daniel on taas tässä kehittnyt ulkopuolisuuteen. Vaikka on ystävät lähellä, niin on siltikin yksin. Kaikista asioista ei pysty puhumaan edes heidän kassaan ja katkeruus Dumbledorea kohtaan on aitoa. Harry haluaa tietää enemmän mitä kerrotaan. Daniel saa näyteltyä hyvin tämän ahdistuneisuuden syvällä hengityksellä, välinpitämättömyydellä ja huomionhaulla. Kun Harry on Dumbledoren kansliassa näkemänsä unen jälkeen, on ihana kun hän huutaa "Look at me!" Harryn hahmo on kasvanut henkisesti, mutta myös fyysisesti. Harry pukeutuu koulukaavun lisäksi huppareihin ja lopussa huomioni kiinnittyy pikkutakkeihin. Hänestä oikein luodaan jo miestä tuolla takkivalinnalla.

Vihdoinkin saadaan nähdä Lupin ja Sirius pitkästä aikaa. Lupinia tosin vain muutamissa kohdissa, mutta Sirius kyllä varastaa valkokankaan. Hänelle sopii tuollaiset elegantit vaatteet ja vähän jopa ylimielinne asenne taisteluun lopussa, mikä valitettavasti käy hänen kohtalokseen. Harry ja Siriuksen lämpimiä välejä oisin jopa toivonut hitusen enemmän, sillä Garyn ja Danielin yhteistyö on nautittavaa katseltavaa. Uusia velhoja Feeniksin Killasta esitetään pikaisesti Kingsley, sekä Tonks. Molemmat jää etäiseksi, mutta onneks Tonksin hahmon tärkeys kasvaa tarinan myötä, hän on mielenkiintoinen hahmo. Voldemortin kannattajista Bellatrix Lestrange  on ylivoimainen ja häntä kun kuvattiin kirjassa "raskasluomiseksi" se on saatu Helena Bonham-Carterille täydellisesti luotua. Hänen goottityyliset noidanvaatteensa ja säkkärä tukkansa jo kuvastaa tätä hulluutta, kuinka nauttia kidutuskirouksesta. Taikaministeriön henkilöt, kuten Toffee ja Pimento on taasen aika paperin makuisia hahmoja. Pimennosta on kyllä saatu ilkeä hahmo, mutta enemmänkin hän on vastenmielinen.
Albuksen kaarti
Harry tutustuu koulumatkallaan Luna Lovekivaan, joka on yhtä ulkopuolinen kuin hänkin. Pakko myöntää, ettei Lunan hahmo kirjassa eikä tässä elokuvassakaan kiinnosta minua. Hän on hieman utuinen ja tietyllätapaa hössähtänyt hahmo. Neville taas kasvaa tässä tarinassa eniten ja hänen kasvutarinansa on minusta paljon mielekkäämpi, kuin Harryn ja Lunan uusi ystävyys. Sitten on tietysti Harryn elämän suuri käännekohta, eli ensisuudelma Chon kanssa. Vaikka suukko onkin vähän tekemällä tehdyn näköinen, oisin ollut todella pettynyt jos tätä ei olisi ollut mukana. Harryn ja Chon välejä lämmiteltiin jo viime elokuvassa, mutta nyt ne vasta saa huippuinsa, sekä myös eronsa. Tuleva ihastus Ginyyn kuitenkin tulee kokonaan vasta seuraavassa elokuvassa. Hermione on saanut höllättyä nutturaansa ja Ron on antamassa Harrylle kunnolla kunnioitusta, mitä häneltä harvoin näkee.

Elokuvan suosikkikohtauksiani ovat Albuksen Kaartin kokoontumiset. En tiedä miksi, mutta kun elokuvassa ei taaskaan näytetä perus oppitunteja, niin ehkä nämä porukan omat oppitunnit vetoaa siksi eniten. Pisin Potter kirja, sellanen tuhannen sivuinen järkäle, on saatu loppujen lopuksi aika napakkaan kahen tunnin pakettiin tiivistettyä. Tämä on lähimpänä suoraviivaisuudessaan Salaisuuksien kammiota. Kirjan pituus johtuu monien kymmienien sivujen kuvaamista Harryn tunteista, jotka tässä Daniel taitavasti voi muutamilla kasvokuvillaan ilmaista katsojalle. Siltikin Feeniksin kilta on huonoin Potterelokuvatuotos, mutta se johtuu lähinnä lähdeteoksen heikkoudesta. 

maanantai 15. tammikuuta 2018

95

Kaksi kaikille suomalaisille tuttua kysymystä: missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekossa ja missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran euroviisuissa? Viisujen ajan muistan hyvin, sillä olin kipeänä kotona tv:n ääressä fanittamassa Lordia. Jääkiekkovoitosta ei taasen ole mitän muistikuvia, mutta epäilen olleeni makuuhuoneessa leikkimässä siskoni kanssa Barbeilla, kun vanhempani ovat istuneet jännittyneenä olohuoneen sohvalla. Kyseisestä jääkiekosta tiedän vain Den glider in kappaleen, Antero Mertrannan "Se on siinä" huudot, sekä muotiin tulleet suomiverkkarit joihin minäkin pukeuduin vuonna 1998, kun aloitin koulunkäyntini. Pohjustetaan vielä, että jääkiekosta en oikeasti tiedä (enkä siedä) yhtään mitään ja tätä elokuvaa katsoessani tuijotin jääkiekkoa enemmän kuin sen aikaisemman ennätykseni, eli yli 5 minuuttia.

95 elokuvan mainosjuliste
Aleksi Mäkelä on jo pidempään ollut suosikkiohjaajieni listalla, joten pelkästään sen perusteella 95 sai minulta kovat odotukset. Kävin elokuvan katsomassa kahdesti ja kyllä nautin. 95 elokuva alkaa kertauksella Suomen hävityistä jäkiekko-otteluista. Vuonna 94 Kalervo Kummola (eli H-P Björkman peruukissa) toteaa kriisin alkaneeksi ja hän sekä Kai Hietaranta (Rauno Ahonen) keksivät palkata yökerhossa Ruottalaisen jäkisvalmetajan Curt Lindströmin eli Curren Suomen Leijonien kapteeniksi. Tästä siirrytään itse finaaliviikonloppuun ja tarkastellaan ottelua 4 eri näkökannalta: itse joukkueen, yksinhuoltajaäiti Essin ja tämän pojan Jamin, syöpäsairaan Johanneksen ja  ruottalaisvihaisten Jessen, Jonden ja Kapan. Nämä kaikki ovat tavallaan itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia tarinoita, mutta heitä kaikkia yhdistää juuri tuleva jääkiekko-ottelu.

Pikku Jami poika tykkää pelata jäkistä ja haaveilee kunnon kiekkourasta. Yh-äiti Essi (Laura Birn) tukee poikaansa kaikin keinoin, mutta rahat ovat tiukilla. Äitillä on jotain pientä vispilänkappaa Jamin valmentajan (Samuli Edelman) kanssa, joka on enemmän hänestä kiinnostunut kuin valmennettavasta pikku rääpäleestä. Koutsin mielestä Jamissa ei ole ainesta kiekkoilijaksi ja Essiä alkaa vituttaa koutsin manipulointi. Lopulta hän ottaa poikansa pois tämän komennosta ja etsii hänelle paremman seuran, jonka valmentaja uskoo Jamin kykyihin. Laura Birn on pitkästä aikaa ihan hyvä ja uskottava roolissaan, mutta käyttäytyy välillä aika naivisti. Paras puoli hänessä onkin, kun hän päästää koutsin kahleista irti. Valmentajana Samuli Edelman on ihan pökkelö, eikä edelleenkään osa puhua yhtään ukottavasti. Lihonut hän kanssa oli huomattavasti. Jami on suloinen, mutta puhuu välillä vähän paperia. Iän puolesta sen voin antaakkin anteeksi. Tämä pojan unelma jääkiekon peluusta ja ottelun seuraamista radiosta nivoutuu hyvin MM-voittoon ja tuo unelmia lähemmäs ehkä uudemmillekkin pelaajille. Leffaseurani toisella katsomiskerralla jopa toivoi, että tässä Jami olisi joku nykyinen pelaaja, niin että tämä muka kuvaisi oikeasti jonkun nykyisen pelaajan lapsuutta.

Koutsi, Jami ja Essi
Kolmikko Jesse, Jonde ja Kapa tuntuu aluksi vähän turhalta, mutta tuo hyvää Mäkelämäistä veijarikomediaa muuten ehkä raskaalta tuntuvalle elokuvalle. Jesse (Ylermi Rajamaa) saa potkut kun firma myydään ruottalaisille. Jondea (Kalle Lamberg) ärsyttää ainainen häviö ja Kapaa (Samuli Niittymäki) kun ruottalaiset vie naiset. Kostoretkelle lähetään mystisen salkun kanssa, jonne Jesse on pakannut jotain mystistä entiseltä työpaikaltaan. Olin ihan varma, että mukaan tuli jotain räjähteitä, mutta en sen vääremmässä voinut olla. Laivalla aika menee vähän bilettäessä ja tapellessa, mutta ruottissa viha nousee entisestään kun nähdään näiden juhlivan kapakassa ensimmäsitä maaliaan. Kuninkaan linnankin vartijat seuraavat niin intiimisti peliä radiosta, että kukaan ei huomaa kun pojat kiipeävät katolle ja näyttävät persettä. Tietenkin jäädään kiinni ja vasta raudoissa tajuttiin että ei hitto, Suomi voitti. Vasta juuri ennen lopputekstejä selviää mitä poikien salkussa sisälsi. Kyllä kuningaskin tästä hämmentyi.
Ruottalaisvihaajat
Syöpäpotilaan Johanneksen tarina on näistä kaikista koskettavin. Markus (Mikko Leppilampi) istuu baarissa juomassa muiden viinaan menvien kanssa. Hänen vanha kaverinsa Johannes (Pekka Strang) soittaa saattokodista ja pyyttää tätä ja heidän vanhaa jengiä katsomaan finaalimatsia hänen kanssaan. Markus vähän epäröi, mutta käy kutsumassa Tonyn (Timo Lavikainen) ja muun jengin paikalle. Saattokotiin ei päästäkkään kaljakorien kanssa ihan nuin vaan, mutta kyllä herkut saadaan pöytään ja nautitaan matsista. Johannes sylkee verta ja Markus on kauhuissaan. Pieni tappelu saadaan aikaiseksi ja Markus huutaa Tonylle  ajattelemaan kuolemansairasta Johannesta. Hoitaja (Outi Mäenpää) käskee mesoajaa pihalle ja Markus päätyy baariin kattomaan peliä. Jätkillä on kivaa yhdessä kun Suomen peli sujuu, mutta tietenkin Johannes kaipaa parasta ystäväänsä. Suomen saadessa toisen maalin Markus herkistyy ja lähtee jumalattomalla kiireellä juoksemaan taksille ja saattokodissa Johanneksen huoneeseen, niin että matot lentää. Yhdessä juhlitaan, fiilistellään ja hetken Markus ja Johannes saavat kahdenkeskisen ajan jutella. Markusta selvästi pelottaa ystävän menetys, eikä hän voi ymmärtää sitä, että Johannes  kokee itse jo olevansa valmis lähtöön. Kun Suomi vihdoin voittaa Johannes saa kokea hetken sen onnen tuneen, ennen kuin nukkuu pois. Johanneksen ystäville tämä on tietenkin järkytys. Hetken suurin onni ja suuri painava suru kulkevat niin lähekkäin.

Itselleni kaikista mielenkiintoisinta oli yllättävää kyllä itse tarina jääkiekkojoukkueesta. Pojat harjoittelevat yhdessä, heittelevät vitsejä yhdessä, syövät yhdessä, pukevat yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Kaikkien nimet ja naamat eivät painuneet mieleen, mutta osalle annettiin isompi rooli kuin toisille. Timo Jutila (Joel Hirvonen) puhui ihan mahtavaa Tampereen murretta ja näytti juuri siltä miltä hänet kuvittelinkin. Hän oli hyvä yhteishengen luoja ja selkästi joukkuueen kantahahmo. Saku Koivu (Jon-Jon Geitel) pyyteli kovasti anteeksi jos koki olevansa ei niin täydessä terässä ja halusi kovasti näyttää muille, että hän osaa. Sitä kuvasti vahvasti hänen roskispalloheittonsa, josta hän oikein vaati revanssin. Jarmo Myllys (Hannes Suominen) on huumoriroolissa tukehtumassa kalan ruotoon. Hirveällä kiireellä ajetaan taksilla terveysasemalle, kunnes Jukka Tammi (Lauri Tilkanen) saa sen hänen kurkustaan irti. Vaihtomies Tammi on ihmeekseni saanut paljon ruutuaikaa, vaikkei hän edes pelaa kyseisessä matsissa. Hänen hahmonsa selvästi kuvastaa sitä pelin joukkuehengen merkitystä. Vaikkei hän itse pelannut, niin oli kuitnekin joukkueessa ja kokonaisena joukkueenahan he kultaa voittivat. Muut pelaajat jäävät valitettavasti enemmän tai vähemmän näiden neljän hahmon alle.
Saku Koivu
95 elokuvaan on hyvin osattu yhdistää nämä neljä lyhytelokuvaa keskenään. Pelkästä pelaajista koostettu elokuva olisi voinut tuntua tylsältä, mutta toisaalta olisin kaivannut heitä pikkuisen enemmän. Näihin joukkueen tunnelmiin lisättiin vielä lisämausteena ruotsalaisten ennakkovarmuus omasta voitostaa ja heidän voittojuhliensa suunnitteleminen, mikä sai katsojan hymyn huulille kun tietää miten lopputuloksessa käy. Leffassa muuten puhutaan yllättävän paljon englantia ja ruotsia, mutta onneksi nämä kohdat on tekstitetty. Itse jääkiekkopelit olivat suoraan vuodelta 95 ja joukkueen näyttelijöitä kuvattiin yllättävän vähän jäällä. Ensimmäisella katsomiskerralla se tuntui minusta pieneltä kusettamiselta, muta toisella pidin sitä jo oivana ratkaisuna. Se  on tosin siinä mielessä sääli, koska joukkuueen näyttleijät saivat osittain sen takia liiian vähän ruutuaikaa. Toisaalta vanhoihin kuvaputkitelkkareihin, josta tuota peliä seurattiin, sopi mahtavasti tuollainen vanhan laatunen kuva. Pidin kovasti 90 luvun baarimiljööstä, missä Markus aloitti juopottelunsa. Ihana Roope Salminen toimi baarimikkona tiskin takan ja heitti oikein osuvan suomiräppiheiton heti alkuun.

95 elokuva vie katsojen helposti 90-luvulle. Hahmojen vaatteet, silmälasit, puhetapa, ruuat, taustat ja tavarat olivat uskottavia. Tuhkholman hotellin puhelin, jolla Tammi koittaa soittaa pojalleen on pikkuisen moderni silmääni, mutta koska se nyt on Tukholmassa niin annettakoon anteeksi. Ei vaan suomessa niin hienoja puhelimia ainakaan kotona näkynyt. Toinen mikä ajankuvaa häiritsi oli Essin selän takana yhdessä kuvassa näkynyt liesi, sillä meikällä on ihansamanlainen nyt vuonna 2018. Vaatteissa 90-luku heijastui eniten ja tämä korostuu siinä kun Jesse, Jonde ja Kape nousevat Tukhomasta pois. Lenkkarit, pusakat ja nuo todella nolot suomiaurinkolasit, aivan ehtaa ysäriä. Pojat näyttää siltä ihan kuin ne olisi pilvessä. Myös saattokodissa kaverusten vaatetus isoine takkeineen on samanlaisia kuin meikän tutuilla aikoinnaan.  Musiikista täytyy myös antaa pisteet, sillä meikä tunnisti heti Raptoria ja Rednexiä. Itse trailerissa kyllä soi Keekkiä, mutta onneksi leffassa se tungettiin vasta lopputeksteihin.

Timo Jutila
Näyttelijäntyö 95-elokuvassa on huikeaa. Nimekkäitä näytttelijöitä ja osa ei niin nimekkäitä on leffa täynnä. Monia pienessä rooleissa olevia taustatyyppejäkin tunnistin, vaikkeivät heidän oikeat esikuvansa minulle mitään sanokkaan. Siltikin Kari-Pekka Toivonen, Matti Onnismaa, Rauno Ahonen ja Pekka Huotari vetivät hyvin. Yh-äititarinan näyttelijänpuoli pikkuisen ontui, samoin kuin ruottalaisvihaajakolmikon. Pekka Strang, Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen ja Roope Salminen käyttivät ruutuaikansa ihan oikein ja pelaajapuolelta annan pisteet Joel Hirvoselle, sekä Hannes Suomiselle. Suomisen viimeksi näin Tuntemattomassa Sotilaassa myös vähän huumoriroolissa, joten toivottavasti hän pääsisi pian kunnon draamarooliinkin. Hänestä olen alkanut nimittäin kovasti pitämään. Jon-Jon Geitel on meikälle varmasti pelaajanäyttelijöistä tutuin, mutta edelleenkin hän on vähän jäykkä. Geitelin paras rooli on tehty jo 15 sitten Disneyn Välituntisarjan TJ:nä. Samaan hän ei enään valitettavasti pääse. Vaikka jokaisessa yksilöllisessäkin tarinassa on omat päääosan esittäjät, niin kokonaisuutena sanoisin valmentaja Curt "Curre" Lindström olevan se koko homman keskeisin henkilö. Ruottalainen Jens Hulténesittää Currea aivan upeasti, niin että hänen merkityksensä oikeasti vaikuttaa ihan kaikkeen. Jotenkin melkein liikutuin siitä, kun hän kirjoitti puheensa pelaajille paperille, kun ei saanut sanottua mietteitänsä aikaisempana iltana. Curren juoksu Tukhoman kaduilla ja törmäys valkoiseen hevoseen jäi minultakin hämärän peittoon, mutta selkeäti yritti kuvata jotainhänen järjen juoksuaan. Lopussahan itsekkin peililleen sanoi, että eihän se nyt niin vaikeata ollut.
Valmentaja Curre
Minä joka vihaan ylikaiken jääkiekkoa pidän tätä yhtenä Aleksi Mäkelän parhaimpana elokuvana. En voi sanoa muuta kuin Hyvin pelattu!

lauantai 23. joulukuuta 2017

Muumien Taikatalvi

Tove Janssonin kirja Taikatalvi on varmasti kaikkien aikojen suosikkikirjani. Muumit on minulle tullut alunperin Muumilaakson Tarinoiden kautta tutuksi ja noin 13 vuotiaana innostuin kovin Toven kirjoista ja sarjakuvista. Taikatalvi kirjassa minua liikuttaa kovasti sen uskomattoman kaunis maiseman kuvailu, sekä Muumipeikon identiteetin etsintä. Osittain tuossa teiniajan elämänivaiheessa osasin samaistua Muumipeikon tuntemuksiin. Taikatalvi kirjasta on tehty ainakin Muumilaakson Tarinoihin pari jaksoa ja vanhaan Puolalaiseen huopa-animaatioon jaksoja, mutta Muumien Taikatalvi on ensimmäinen elokuva versio kyseisestä kirjasta. Taikatalvi kirjasta ja sen muista muodoista voit lukea täältä.

Muumien Taikatalvi elokuvan mainosjuliste
Muumien Taikatalvi elokuvaan yhdistyy monta erilaista, talvista Muumitarinaa. Taikatalvi kirjasta on elokuvaan otettu jäärouva, keskitalven kokko, sekä talven vieraat. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia novellikokoelmasta on otettu mukaan tarina Kuusi ja vielä Muumi sarjakuvasta Muumi Joulu on tungettu mukaan Tahmatassun tuleminen. Näissä on runsaasti materiaalia, jotka on tunnnettu reilun tunnin elokuvaan ja valitettavasti se muodostaa lievän sekasotkun, eikä enään palvele alkuperäistä tarkoitustaan. Muumit viettävät rauhaisaa syksyä ja käyvät talviunille. Hiihtävä Hemuli kohtaa Pikku Myyn, jotka meinaavat herättää Muumit ennen joulun tuloa. Muumipeikko herää ensimmäisenä tutkimaan vähän talvea, kohtaa vanhan tuttunsa Tuutikin ja näkee unta Jäärouvasta. Muumimamma ja Muumipappa heräävät sen jälkeen ja alkaa joulutohinat. Mamma huolehtii ruuasta ja hetken myös Tahmatassusta, joka on saapunut postissa vieraaksi. Tahmatassun tarina jää epäselvästi kesken ja tuntuu turhalta tässä elokuvassa. Pappa hoitaa kuusenhaun ja Muumipeikko osallistuu keskitalven kokkoon. Surku koirakin löytää Muumien luo ja haaveilee elämästään susiveljiensä kanssa. Typerykseksi hän itsenä tajuaakin ja Hemuli pelastaa hänet. Kuusi saadaan pystyyn ja vieraitakin saapuu paikalle. Lopulta vaivutaan taasen makean talviunen pariin.

Muumien Taikatalvi perustuu Puolalsieen huopamuumeihin, jotka tunnetaan paremmin suomessa nimellä Muumien Maailma. Kyseinen animaatio on ollut suomen televisiossa Mumilaakson Tarinoita nimellä 80-luvulla, jolloin sarjassa oli vain musiikkia ja yksi kertoja. Sama nimi annettiin 90-luvulla paljon tunnetumalle Muumisarjalle ja huopamuumit tekivät televisioon 2000-luvulla comebacin nimellä Muumien Maailma. Muumipeikon ääni oli tuolloin Jasper Pääkkönen. Kyseiseen sarja on siis sama sarja remasteroituna ja leikattuna uudelleen musiikeilla ja ääninäyttelijöillä. Kyseisestä sarjasta on leikkaamalla koottu kaksi muumielokuvaa eli Muumi ja Vaarallinen Juhannus, sekä Muumi ja Punainen Pyrstötähti. Molemmat näistä olen nähnyt elokuvateattereissa ja tykkään kovin, sillä ne noudattavat pohjautuvansa kirjan juonta äärimmäisen tarkasti. Senkin perusteella Taikatalvi oli minulle pettymys, kun nyt ei menty niin kirjan mukaan. Taikatalvi elokuva on myös saksittu animaation eri jaksoista ja ääninäytelty uudelleen. Suomen kielisessä versiossa hyvät äänet olivat Muumipeikolla, Muumimammalla ja Surku koiralla. Oiva Lohtanderin puherytmi oli liian voimakas Muumipapalle ja Vesa Vierikon kertojaääni myös häiritsi, kun se on niin tuttu. Heikoin äänirooli oli kuitenkin laulaja Dindralla Pikku Myynä, sillä niin kävi mitä pelkäsin. Pelkkää kimitysta ja Pikku Myyn kettuileva luonne ei tullut tarpeeksi esiin. Diandran esittämä alku- ja loppulaulu ovat äärimmäisen tylsiä, joista en pitänyt lainkaan.

Muumitalo peittyi lumeen ja muumit vaipuivat uneen kevään ensimmäiseen päivään asti.
 Ettei arvostelu mene haukkumisen puolelle, niin Muumien Taikatalvessa on paljon hyvääkin. Animaatio on äärimmäisen kaunista ja pikku mönkijäisiä on saatu hyvin mukaan. Muumien Esi-isäkin nähdään suloisena karvapallerona. Kertojan suuri rooli hamojen ajatusten selittäjänä häiritsi, sillä kuvat kertoivat kyllä katsojalle kaiken ilman sanoja. Taustamusiikki on kanssa ihanan tunnelmallista ja kyllä talvimaisemia katsoessa kylmä tulee. Elokuva on tunnelmallinen ja todellakin auttaa talvimielen saamisessa, mutta juonta on tälläiselle oikean Taikatalvi kirjan ystävälle sotkettu ihan liikaa. Ensikerralla mieluusti kuuntelen elokuvan vaikka ruotsiksi, niin ei nuo tutut äänet niin paljon häiritse. Taikatalvi on kaunis talvinen tarina, joka sopii lapsille ja lapsenmielisille muumifaneille. 

Hyvää Joulua elokuvalippujen ystäville!

tiistai 12. joulukuuta 2017

Yösyöttö

Kuulin joskus reilu vuosi sitten jo uudesta Yösyöttö elokuvasta ja odotin sitä aivan valtavasti Petteri Summasen päärooolin takia. Summanen on ollut yksi suurimpia näyttelijäsuuruuksiani itselle jo tv-sarjan Isänmaan Toivot aikaan ja siksi odotukseni Yösyöttö elokuvaa kohtaan olivatkin korkeat. Summanen täytti odotukset, muu elokuva ei niinkään.

Yösyöttö elokuvajuliste
Antti Pasanen saa vaimonsa Pian kanssa pikkupojan. Synnytyslaitokselta tullessa Pia ottaa taksin ja jättää vauvan miehensä hoiviin. Antti aluksi salaa Pian poislähdön tuttaviltaan, sanovansa tämän olevan vaan epämääräisesti matkoilla. Vauva-arki koittaa ja ainakin minun silmiini Antti suoriutuu siitä ihan hyvin. Pikkuhiljaa naapureitten Reposten perheelle tämä kuitenkin selviää ja Antti saa vauvansa heille välillä hoitoon. Omalle isälleen ja veljelleen totuus tulee kanssa ilmi. Antti on toimittaja, mutta saa töistä vuoden vapaata ollakseen poikansa kanssa. Neuvolatäti suosittelee Antille vastasynnyttäneiden jotain ihme ryhmää, jossa Antti tapaa paikallisia äitejä vauvojen kanssa. Siellä hän kunnolla tutustuu lähellä asuvaan Enniin ja ystävyys alkaa. Ennille Antti väittää Pian olevan kuollut ja pian koko naapuruston leikkikentän äidit ovat niin säälimässä ja katsomassa, kun Pasanen osaa yksin hoitaa vauvaansa. Pojan nimeksi tulee Paavo ja yksivuotis synttäreillä tietenkin Pia ryntää oven taakse onnitellakseen poikaansa. Kun Enni saa tietää Pian olevan sittenkin elossa he tappelevat Antin kanssa ja mitä romanttinen komedia olisi, jos sopua ei syntyisi ennen lopputekstejä.

Yösyötön suurin ongelma on heipponen juoni. Se, että Ennille valehdellaan Pian olevan kuollut ei luo suurta draaman ja oikean ongelman tuntua. Vaikka hyvin näytetään niitä hetkiä kun Antti koittaa kertoa asiasta, niin se ei riitä elokuvan kantavaksi juoneksi. Tyylilajina kun on komedia, niin komediallisina keinoina tässä käytetään Antin sisäistä kertojaääntä, mikä toimii oivallisesti. Antti ajattelee ihan muuta, mitä tulee lopulta sanoneeksi. Myös kohtauksissa jossa Antti on kaksin Paavo poikansa kanssa kertojaääni on sopiva. Elokuvassa näytetään myös Antin ja Pian historiaa, Antin haaveita ja Antin olettamuksia mitä voisi kohta tapahtua. Näistä jutuista minulle tulikin etäisesti tuo vanha kunnon Isänmaan Toivot mieleen. Vauva-arki on pikku kommelluksia täynä ja varmaan ne jotka ovat sen itse kokeneet osaavat löytää siitä huumoriakin. Ite en sitä nähnyt, johtuen varmasti siitä, että aihe on omasta elämästäni aika kaukana. Eniten naurahdin siitä, kun Antti puhui puhelimessa Pian äidin kanssa ja kyseli nimiehdotuksia. Piaa ei kiinnostanut nimi yhtään, joten Antti risti pojan ensimmäisen keksimänsä nimen mukaan. Paavo Pasanen sai nimensä Paavo Pesusieni ständista. Muitten hahmojen suhtautuminen Antin tilanteeseen loi kanssa sopivaa huumoria.

Elokuva pyörii kokonaan Antti Pasasen eli Petteri Summasen harteilla. Hän onneksi osasi tehdä hahmosta mielenkiintoisen, uskottavan ja samaistuttavan. Ei ollut varmaan yhtäkään kohtausta, missä Summanen ei olisi ollut mukana. Hän on edelleenkin todella lahjakas näyttelijä, jota mielellään näkisi useamminkin. Paavo vauvojen näyttelijät kuulemma vaihtelivat lähes joka kohtauksessa, mutta ihan uskottava vauva oli vauvana. Antin isänä Anterona toimi Juha Muje, joka oli sopivan isällinen ja ihan tohkeissaan tulleensa ukiksi. Antin pikkuveli Janne oli kanssa ihan hauska näky ja hänen hahmonsa oli sopivan outo. Piikittelevän pomon pikkuroolissa on ihana Hannele Lauri ja vaikka hän oli vain muutamassa kohtauksesa hän valaisi koko valkokankaan. Parhaan naisroolin muuten teki lämmin neuvolatäti Ulla Tapaninen, joka tunnetaan parhaiten Muumimammana. Naapuripoliisi Ilkka Reponen on Niko Saarela, jota ei myöskään olla valkokankaalla hetkeen nähty. Hänen poliisinsa oli sopiva sekoitus ammattimaista kyttää ja naapurinisäntää. Kaikki muut roolisuoritukset jäikin hyvin kylmiksi. Pian esittämällä Ria Katajalla on vain yksi ilme, kuten myös lastenleikkikentällä ainaisesti istuvalla Pihlajalla eli Pihla Viitalalla. Muutkin  leikkikenttä-äidit olivat todella tylsiä ja yksipuoleisia. Samoin myös kävi naispäroolille, eli Marja Salon esittämälle Ennille. Hänestä ei löydy mitään mielenkiintoa, joten miksi hänen hahmoaan jaksaisi seurata. Vielä inhokkilistalle pääsee Antin yhden yön pano naapurin juhlista eli Tiinaa esittävä Minttu Mustakallio. Yäk!

Yksinhuoltajaisin arkea
Yösyöttö elokuva ei ollut läheskään niin hyvä, mitä olin ennakoon odottanut. Elokuvahan perustuu saman nimiseen kirjaan, jota en ole lukenut. Uskoisin kuitenkin, että siihen on komediaa osattu kirjoittaa paremmin, mitä valkokankaalle on saatu siirrettyä. Summanen on loistava Antti Pasasen roolissaan, mutta nämä muut naishahmot olivat niin kuolettavan tylsiä ja mitäänsanomattomia. Huumoria ei heidän suunnaltaan tullut yhtään, vaan se oli kokonaan Summasen ja muiden miesten vastuulla. Juoni on Yösyötössä paperinohut, joten katsoessa kannattaa keskisttyä mieluummin seuraamaan Petteri Summasen loistavia komediankykyjä. Se onkin ainut syy miksi tämä elokuva kannattaa katsoa.      

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100 elokuvaa

Meikäläisen yksi suuri intohimo on kotimaiset elokuvat. Innostun niistä paljon enemmän kuin ulkomaalaisista. Seuraan paljon suomalaisia näytteliöitä, tykkän bongailla lokaatioita ja koen suomen kielen elokuvissa tärkeäksi. Niinpä Suomen 100 vuotisen itsenäisyysjuhlan kunniaksi kokosin tähän listan sadasta suomalaisesta elokuvasta, joita suosittelen muille katsottavaksi. Olkaa hyvät, tässä on minun 100 suomalaista elokuvaani:

1. Pahat Pojat (Aleksi Mäkeä, 2003)
Pahat pojat oli minulle se ensimmäinen The kotimainen elokuva. Se avasi minulle silmät kotimaisten elokuven maailmaan. Kun nyt elokuvaa katsoo siitä huomaa ajan patinan, mutta ekä juuri siksi se on minulle äärimmäisen nostalginen.

2. Röllin sydän (Pekka Lehtosaari, 2007)
Lehtosaaren ihana ohjaus on hyvin uskollinen Röllin tarinalle ja pidän valtavasti tästä animaatioelokuvan tyylistä. Laulut ova vähän heikkoja, mutta animaatio lumoavaa.

3. V2 - Jäätynyt enkeli (Aleksi Mäkelä, 2007)
Teiniaikoina V2 leffan musta huumori todellakin upposi meikäläiseen ja sen raskas soundtrack nousi todella tärkeäksi musiikiksi minulle.

4. Kuutamolla (Aku Louhimies, 2002)
Kun aloin tapailla nykyistä avomiestäni samaistuin päähenkilö Iirikseen hyvin vahvasti. Siteerasmme yhdessä The Joulukalenterin repliikkejä ja mieheni haaveili leffaohjaajan urasta. Unelmieni prinssi saapui yhtä yllättäen elämääni, kuin elokuvan Marko. Olin ihan myyty.


5. Onni Von Sopanen (Johanna Vuoksenmaa, 2006)
Paras lastenelokuva, jota varmasti ikinä olen nähnyt. Lapset ovat aitoja, perhe on aitoa ja elämä on aitoa. Lapsinäyttelijät ovat suurenmoisia ja aikuiset myös. Koen elokuvaa katsoessa hyvin vahvaa kaipuuta takaisin ala-asteelle.

6. Helmiä ja Sikoja (Perttu Leppä, 2003)
Pahojen Poikien ohessa Helmiä ja Sikoja oli toinen tärkeä elokuva kotimasten leffojen harrastamiseen. Leppilampi on ihana Lädenä ja elokuvan huumori oli minulle uutta, johon tykästyin kunnolla.

7. Keisarikunta (Pekka Mandart, 2004)
Olin yläasteikäinen ja etsin vielä omaa juttuani ja Keisarikunta auttoi siinä kovasti. Fanitin leffaa ja sen musiikkia kybällä ja tavallaan silloin annoin itselleni luvan, että saan harrastaa kotimaisia elokuvia.

8. Esa ja Vesa -Auringonlaskun ratsastajat (Aleksi Mäkelä, 1994)
Olen pitkään tykännyt Santeri Kinnusesta näyttelijänä ja haaveilin aina Esan ja Vesan näkemisestä. Sain Mäkelä Collection boksin avomieheltäni ensimmäisenä jouluna kun olimme yhdessä ja voi että rakastuin elokuvaan. Se sisältää kaiken: ystävyystarinan, veijarimaisuuden, komedian ja road movien. Siinä on tunnetta ja molemmat pääosan esittäjät eli Kinnunen ja Juha Veijonen loistavia.

9. Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005)
Pahat pojat, Helmiä ja Sikoja ja Keisarikunta ovat kotimaisista leffoista ollut miulle ne tärkeimmät ja Tyttö sinä olet tähti päätyy kanssa tälle listalle. Nämä neljä elokuvaa ovat varmasti eniten kotimaisista elokuvista vaikuttanut identiteettiini ja joita olen syvästi fanittanut. Silloin kuin olin herkässä iässä, niin Tyttö sinä olet tähti antoi toivoa omien haaveiden totetuutamiseen.

10. Uppo-Nalle (Raili Rusto, 1991)
Uppis oli lapsena ihan suosikkini, minulla oli itsekkin oma Uppo-Nalle. Uppis kirjoja en lukenut, vaan nimen omaan toljottelin aina uppiselokuvaa. Luontoa ja kaupunkielämää näytetään niin hellyyttävällä tavalla ja seurataan elämää lapsenmielisen Nallen silmin.

11. 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013)
Vaikka elokuvassa ei varsinaista tarinaa olekkaan, niin se osaa tehdä huumoria niinkin hauskasta aiheesta kuin avioliitto. Tätä katsoessa sitä tuleekin aina mietittyä parisuhteen merkitystä. Liikutun aina elokuvan vanhasta pariskunnasta, jota esitää Eila Roine ja Aarre Karén.

12. Kaksipäisen kotkan varjossa (Timo Koivusalo, 2005)
En yleensä pidä historiallisista eepokkielokuvista, mutta Kaksipäisen kotkan varjossa on poikkeus. Leppilampi ja Loiri ovat mahtavia rooleissaan ja elokuvan laulut sopii tunnelmaan. Pelimannin perintö on lauluista suosikkini ja pidän siitä, ettei tämä suoraan perustu historiallisiin tapahtumiin.


13. Kummeli kultakuume (Matti Grönberg, 1997)
Kummelihuumorin aatelia. Kummelin ensimmäisten sketsien kaudet ovat parhaita, mutta elokuvista Kultakuume nousee ihan ylitse muiden. Sen vinksahtanut maailma ja ikimuistettavat repliikit ovat tehneet siitä ajattoman klassikon.

14. Vares Pahan Suudelma (Anders Engström, 2011)
Ensimmäinen Antti Reinin esittämä Vares on jännittävä trilleri ja koko ensimmäisen katsomiskerran arvailin hikihatussa murhaajaa. Tietenkin arvasin väärin, mutta loppu yllätti minut silti.
 
15. Tom Of Finland (Dome Karukoski, 2017)
Taitelija Touko Laaksonen eli Tom Of Finland ei oikeastaan sanonut minulle yhtään mitään, ennen kuin näin tämän elokuva. Pekka Strang tekee loistavan roolisuorituksen ja elokuva kosketti minua suvaitsevaisuuden teemallaan.

16. Saippuaprinssi (Janne Kuusi, 2006)
Ei niin kotimaista huumora sisältävä Saippaprinssi osaa irvailla tälläiselle ex-salkkarifanille saippuasarjan tekemsistä ja juonenkäänteistä. Elokuva on ihan älytön ja se hahmojen saippuaylinäytteleminen on hulvatonta.

17. Rölli ja Mesänhenki (Olli Saarela, 2001)
Aidoin Röllin tarinaa kunnioittava elokuva. Suomalaisessa mittakaavassa on upeaa miten on saatu satua ja fantasiaa yhdistettyä. Mahtavat, erikoiset röllit ovat omia persooniaan ja näiden puvustus on niin aitoa rölliä. Maailma on oma satumetsänsä ja metsänhenki on vahvasti läsnä.

18. Vares Sukkanauhakäärme (Lauri Törhönen, 2011)
Uusista Vares elokuvista seuraavaksi suosikikseni on noussut Sukkanauhakäärme. Siinä on suht selkeä juoni ja yhdessä baarikohtauksessa soi lempiyhtyeeni The 69 Eyesin kappale.

19. Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999)
Mäkelän Häjyt näin aika pian Pahojen Poikien jälkeen ja silloin se tuntui suureltakin pettymykseltä, vaikkakin Veijosella onkin upea takatukka. Vanhempana olen Häjyjä katsonut enemmän Pohjanmaan puukkojunkkariuhoaja kuvauksena ja tietty villin lännen westernhenkisyys tästä kyllä huokuu.
 
20. Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007)
Kävimme tämän katsomassa jouluna 2007 koko perheen kanssa ja ainakin minulle tämä on tunnelmallinen perhe-elokuva. Vaikka haikeita aineksia on paljon ilmassa ja tuo että annetaan menneitten rakkaiten nimiä omille lapsille on minusta turhan makaaberia, niin ulkokuvaukset ovat tavattoman tunnelmallisia ja siksi kuuluu jouluelokuvavalikoimaani.

21. Joulupukki ja Noitarumpu (Mauri Kunnas ja Pekka Lehtosaari, 1996)
Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpu tv-animaatiota on meillä katsottu lapsesta asti aina ennen joulua ja videolle sieltä nauhoitettu. Joka kuva, kohtaus ja hahmojen ääni on syvlle painunut mieleeni ja nykyään elokuva tuntuu jopa vähän tylsältä. Vasta muutama vuosi sitten hankin samannimisen kirjan, jossa on muutama kohtaus mitä elokuvassa ei ole ja siitä pidän nykyään jopa enemmän kuin tästä elokuvassa.

22. Game over (Pekka Lehto, 2005)
Musta hevonen nousi listallani varsin korkealle. Game Over kolahti kovasti ilmestymisen aikoihin, sillä sivuosaa näyttelevä Julius Lavonen on mielestäni roolissaan varsin lahjakas. Huomasin tarttuvaani tähän leffaan yhä uudestaan ja uudestaan karusta tarinasta huolimatta. Jännä on aina huomata, mitä kaverit ovat valmiita tekmeään ystävyyden ylläpitämisen eteen.

23. Teit meistä kauniin (Tuukka Temonen, 2016)
Apulannan alkuvaiheet eivät periaatteessa kiinnostaneen minua, mutta kun leffa paljastui enemmän nuorten elokuvaksi ja 90-luvun kuvaukseksi, koin suurta kaipuuta nuoruuteen. Temosta esittävä Panula on mahtava ja Virtasta esittävä nuori jamppa omistaa ihan samankuuloisen äänen mitä olen Toni Virtaselta oppinut kuulemaan. Roope Salminen punkkari Anttina jakaa teiniagstia katsojalle asti.

24. Ralliraita (Markku Pölönen, 2009)
Olavi Uusivirran ensimmäinen päärooli vähän hassussa maalasikomediassa on hauska. Ralliraita sisältää vähän kummelihuumoria ja vähän ronskimpaa kamaa. Tämä komedian tyylilaji ei sovi tiukkiksille, eikä muutenkaan mieshuumorista pitäville, mutta itseäni tämä viihdyttää.

25. Vares Sheriffi (Hannu Salonen, 2015)
Viimeisimmän Vareksen olen leffateatterissa viimeksi katsonut ja muistan sen olevan hyvä, kotimainen jännitystrilleri. Uudelleen tämä pitäisi kyllä katsoa, sillä muistikuvat ovat jo vähän hatarat, kun pari vuotta siitä jo on.

26. Vares Huhtikuun tytöt (Lauri Törhönen, 2011)
Huhtikuun tytöt on juoneltaan hiukan sekavampi, mutta myös omalla tavallaan järkyttävämpi. Jännityselementit ovat ilmassa ja siksi leffa osaa sykähdyttää.

27. Pitkä kuuma kesä (Perttu Leppä, 1999)
Lepän ensimmäinen elokuva sisältää klassikko bändin Kalle Päätalo ja ainakin minulle heidän  Lootusasentoon on tuttu biisi. Leffasta Jimi Pääkallo otti taiteilijanimensä ja elokuvahan sisältää mahtavia onelinereita.

28. 8 päivää ensi-iltaan (Perttu Leppä, 2008)
Uudempi Lepän komedia taasen sijoittuu teatterimaailmaan Romon ja Julian luomiseen. Teatterimaailman kuvaus on aina itsestäni mielenkiintoista ja kevyt romanttinen komedia sopii sen maailmaan luontevasti.

29. Lieksa! (Markku Pölönen, 2007)
Lieksa ei varsinaisesti sijoitu eikä edes kerro Lieksasta, vaan matkasta sinne. Koppeloiden matka on äärimmäisen kaunis ja samalla fiktio ja fakta sekoittuvat keskenään.

30. Rendel (Jesse Haaja, 2017)
Supersankari Rendel yllätti minut positiivisesti kotikutoisuudellaan. Vaikka siinä on amerikkalainen synkkä tematiikka ja mäiskitään vastaantulijoita oikein kunnolla, niin siltikin Rendelissä oli jotain sellaista mistä tykkäsin.

31. Vares (Aleksi Mäkelä, 2004)
Pian Pahojen Poikien jälkeen odotin kovasti Mäkelän uusinta elokuvaa. Vareksesa ei harmikseni ollut mitään isoja räjähdyksiä, mutta rikoselokuvan tyypilliset kliseet kuten jatkuva sade tästä kyllä löytyy. Santeri Kinnunen on pitkästä aikaa kanssa kuvissa ja Veijonen on hyvä Vareksena. Huumoria tässä on paljon vähemmän mitä jatkoelokuvassa.


32. Eput elokuva (Saku Pollari, 2016)
Eppu Normaali yhtye ei ole minulle mitenkään varsin läheinen, mutta Eput dokumentti kuvaa hyvin lineraalisti yhtyeen alkuvaiheita ja syvimpiä kuoppia. Eppujen historiaan on tämän dokumentin avulla helppo syventyä.
 
33. Akvaariorakkaus (Claes Olsson, 1993)
Akvaariorakkauden juoni ei ole hääppöinen, mutta ei ole Härkösen kirjakaan johon tämä perustuu. 90-luku kuitenkin huokuu niin näyttelijöistä, kuin lavastuksesta ja puvustuksesta. Oman aikansa kuvana ja naisten ongelmista kertovana elokuva tämä on kuitenkin mieleenpainuva.

34. Kielletty hedelmä (Dome Karukoski, 2009)
Vanhoillislestadiolaisuus teemana on ihan mielenkiintoinen, mutta myös hieman saarnaava. Isot pointsin pohjosten eli Limingan kuvaamiselle ja Kempeleen Kalliomontulle. Lestadiolaisten ajattelutapa mustista lampaista on varsin ahdistava. Kun Raakkel näkee ensimmäisen kerran elokuvan, niin se tunne kyllä koskettaa ihan katsojaakin.

35. Tummien perhosten koti (Dome Karukoski, 2008)
En ole aikaisemmin pitänyt Tommi Korpelasta lainkaan, mutta tämän elokuvan roolissa hän nosti pisteensä. Tarina on ahdistava ja hurja, mutta lopussa on vivahdus positiivisuutta.

36. Tappajan näköinen mies (Lauri Nurkse, 2016)
Saman niminen tv-sarja ei ole minulle tuttu. En oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta häkellyin siitä, kuinka ihana Ville Haapasalo oli roolissaan. Olin niin surullinen kun hänen hahmonsa kuoli lopussa.

37. Onneli ja Anneli Salaperäinen muukalainen (Saara Cantel, 2017)

Viimeisin Onneli ja Anneli on sopivasti mukaansatempaava seikkailu, jossa on ihan juonikin. Vaikka vähän liian kliseistä lastenelokuvan tuntua on ilmassa, niin kyllä tämän seurassa aikuinenkin viihtyy.

38. Kanelia kainaloon Tatu ja Patu (Rike Jokela, 2016)
Tatuun ja Patuun minulla oli kovat ennakkoasenteet. Nieminen ja Holma ei näyttelijöinä ole lainkaan vaikuttanut minua, mutta Tatuna ja Patuna he olivat sopivasti hölmöt otukset Outolasta. Pidän kovasti siitä, että pääosatytön kahta äitiä ei painoneta, vaan sitä pidetään luontevana. Jouluteema sopii kanssa hyvin elokuvaan.

39. Tuntematon Sotilas (Aku Louhimies, 2017)
Aikaisemmat Tuntemattomat ovat minulle ihan tuntemattomia. Louhimiehen Tuntematon on jäänyt mieleeni häiritsemään ja hienostihan se on tehty. Roolityöt ovat luontevia, mutta onhan tällä pituutta ihan liikaa.

40. Onneli ja Anneli (Saara Cantel, 2014)
Ensimmäinen Onneli ja Anneli on kaunista kesäelokuvaa, jossa on kaikkea onnellista ja ihanaa ja söpöä. Juonikin on mielekäs ja värikylläisyys on se mistä tykkään kovasti.

41. Viikossa Aikuiseksi (Johanna Vuoksenmaa, 2015)
Aikuisten rippileirillä on monenlaista persoonaa. Vähän odotin Vuoksenmaan elokuvalta enemmän, mutta ihan viihdyttävää kesämeininkiä on luvassa. Minna Koskela on suosikkini kokkina, joka muuttuu tämän leirin aikana eniten.

42. Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen, 2013)
Draama miehestä, josta on tullut nainen. Tarina on vakava, osaa koskettaa ja käy läpi tärkeitä aiheita. Suvaitsevaisuus ja ajatus kuka minä olen ovat hienosti toteutuneita teemoja.

43. Kummeli Jackpot (Pekka Karjalainen, 2006)
Tamperelaishuumori kukkii taas hoopoilla hahmoillaan. André Wickström on hauskassa  sivuosassa ja Jackpotista on tullut uudempia Kummelikappalaeita. Varsinkin lopputeksteissä soiva Tää biisi jää soimaan sun päähän jäi todellakin päähän.

44. Nuotin vierestä (Lauri Nurkse, 2016)
Kun aloitin elokuvaa katsomaan, niin se tuntui aika hitaalta ja ponnettomalta. Kun päästiin itse karaoken maailmaan huomaamaan miksi Pylly vasten pyllyä Pum Pum on tärkeä kappale, niin siinä vaiheessa musiikkia ja tarina vei minut mukanaan.

45. Vares Pimeyden tango (Lauri Törhönen, 2012)
Tästä Vreksesta en paljoa muistakkaan, mutta comebackin tekee V2 elokuvasta tuttu Veikko Hopea. Jussi Lampi on roolissaan mahtava ja Pimeyden Tangoon on yhdistetty muistoja Hopean roolista V2 leffasta. Hyvin on saatu Vareksen naamakuvat leikattua niistä pois, kun siinä Vareksena on Veijonen ja nyt on Reini.

46. Yöjuna (Arto Lehkamo, 1996)
Löysin tämän Santeri Kinnusen pääroolin vasta vuosi sitten ja mielestäni Kinnunen on tekee hyvää jälkeä. Elokuvassa on ongelmana selava käsikirjoitus ja ponneton trillerimäisyys. 90-luku heijastelee taas valkokankaalla vahvasti, joka tuo nostalgiaviboja meitsille.


47. The Real McCoy (Pekka Lehto, 1998)
Hanoi Rocks fanina tietty Andy McCoyn elokuva täytyy myös omistaa. The Real McCoyssa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, vaan se on sarja näyteltyjä pätkiä Andyn elämästä. Vaikea sanoa mikä olisi aitoa ja mikä Andyn pään sisäistä fiktiota. Voisin sanoa, että tämä on kyllä tekijänsä eli McCoyn näköinen elokuva.
 
48. Hurmaava joukkoitsemurha (Ere Kokkonen, 2000)
Omistan boksin Ere Kokkosen elokuvia ja huomasin kyllä nauravani tälle huumorille. Santeri Kinnusen taksikuski Sorjonen on mukana ja vilmi muuten viliseen kovia suomalaisnäyttelijöitä. Jotenkin kun tätä katsoo on vakea kuvitella jo milleniumin olevan käynnissä, sillä elokuvan tunnelma on muuten vähän vanhahtava.

49. Kymmenen riivinrautaa (Ere Kokkonen, 2002)
Samat tunnelmat voin liittää tähän kuin edellä mainitsemaani elokuvaan. Kinnunen on liitoshahmo taksikuskina, kun Esko Salminen kertoo entisistä heiloistaan ja lähtee kierrokselle vanhojen riivinrautojensa luo.

50. Onnelin ja Annelin Talvi (Saara Cantel, 2015)
Mielestäni Onnelin ja Annelin talvessa on kaikkein kaunein talvikuvaus ja tunnelma. Vaaksan perhe on ihana lisä elokuvaa, mutta muuten juoni on todella puuduttava ja tylsä. Talvien ja joulun meno on erittäin onnistunutta.

51. Tumman veden päällä (Peter Franzén, 2013)

Franzénin lapsuuteen perustuva omaelämänkerta on lämmin kuvaus lapsen näkökulmasta. Vanha aika näkyy ja myös se, että Franzén on itse ohjaamassa. Näyttelijäohjaukseen on nimittäin panostettu valtavasti, samoin kuin yksittäisiin kuviin ja kohtauksiiin. Kokonaisuutena juonirakenteessa on kuitenkin pitkäaikaista puutumista.

52. Elämältä kaiken sain (Mika Kaurismäki, 2015)
Veskun comeback elokuviin. En pidä sivuhahmosta, joka iskee naispääosaa esittävää Toivasta ja siitä johtavaa rikollisketjua. Muuten elämältä kaiken sain on ihanan elämänmakuinen ja näyttää aidon kohtaamisen nuoren ja vanhan välillä.

53. Vieraalla malla (Ilkka Vanne, 2003)
En ymmärrä huumoria mitä Vieraalla Maalla on tuovinaan katsojalle. Ville Haapasalo ei tässä omista vielä sellaista karismaa, mitä häneen on vanhemmiten tullut. Muuten elokuvan tarina on vetävä ja Haapasalo on kiinnostavampi ulkomaalaisena hahmona kuin suomalaisena.

54. Suden vuosi (Olli Saarela, 2007)
Epilepsia esitetään hyvin millaisena mörkönä sitä kärsvät joutuvat kokemaan. Kuitenkin koen elokuvan vahvasti kuvaavan opiskelijan ja oppilaan kiellettyä rakkautta, joka on pyyteetöntä. Sivuosissa tosin on jopa häiritsevän huonoja näyttelijöitä.

55. Suden arvoitus (Raimo O. Niemi, 2006)
Kauniita maisemia kuvataan erämailla, mutta perhe-elokuvaksi katsojalle selitellään pikkuisen liikaa makuuni. Häiritsevää on myös se, että koska elokuva on kuvattu Kuusamossa, niin siellähän ei oikeasti puhuta mie sie murretta. Eikä se elokuvassa kuulosta uskottavalta. Muuten nuoren tytön oman identiteetin etsintä luonnon ja susien avulla on luontevaa.

56. Levottomat (Aku Louhimies, 2000)
Louhimies on siitä erikoinen ohjaaja, että hänen leffansa jäävät aina häiritsemään minua. Levottomat on varmaan tehnyt sen myös muillekkin. Seksikohtauksia on vaivalloista katsoa, mutta milleniumin ja uuden aikakauden henki huokuu tästä. Turkua ja kesää on kuvattu kauniisti ja hahmojen ystävyyttä kanssa. Tuollaistahan se nuoruuden huuma on voinut hyvinkin olla.

57. Levottomat 3 (Minna Turunen, 2004)
Vaikka monet ovat kutsuneet Levottomat 3 huonoimmaksi kotimaiseksi ikinä, niin minusta sen tittelin kyllä vie Valkoinen Kaupunki. Levottomat 3ssa on pöhkö juoni, eikä se todellakaan ole niin yhteiskunnallisesti tärkeä mitä tekiät väittää. Se on eroottista viihdettä aikuiseen makuun ja kuvaa hyvin sen aikakauden murrosta.

58. Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999)
Ensimmäinen suomalainen sotaelokuva, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Minua koskettaa Rukajärven tiessä kuinka omia sotilaita ei haluta jättää vieraalle maalle rypemään, vaan tuoda oman maan multiin. Rakkaustarina on enemminkin sivuseikka, mutta tuo Farnzénin hahmolle syvyyttä.

59. Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
Puhdas sketsielokuva ei sisällä kunnon juonta ja sketsitkin on vähän ylipitkiä, mutta toimivia. Uudempi Kummeli V ei yllä yhtään näin hauskoihin sketseihin ja Kummelihuumori on tässä aidoimpana ja lähimpänä tv-sarjan huumoria.

60. Cyclomania (Simo Halinen, 2001)
Citypyöräilytarina sisältää aika höppäsen kolmiodraaman. Pyöräily ei myöskään ole urheilulajina mitenkään kiinnostava, mutta hahmojen intohimo näytetään selkeästi.

61. Fc Venus (Joona Tena, 2005)
Fc Venuksen ongelma on samankaltainen kuin Cyclomaniassa. Pääparin parisuhdetarina on tässä itse tylsempi, kuin jalkapallon kautta tuleva huumori. Sivurooleissa on hyviä näyttelijöitä ja huumoriakin on tarinaan saatu mukaan.

62. Poika ja Ilves (Raimo O. NIemi, 1998)
Mahtavia ulkokuvia ja Konsta Hietanen osaa näytellä ihan hyvin sen aikakauden tenavatähdeksi. Elokuvasta aina  vain tulee suru puseroon, kun tietää pääosan Väinö ilveksen kuolleen lähes heti kuvausten jälkeen.

63. Uuno Turhapuro Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
Oma suosikkini Uuno elokuvista. Hauskan tyhmä juoni, epsanjan kliseet ja Uunon perhe ja parhaat kaverit Härski ja Sörsselssön ovat viettämässä lomaa epsanjan auringon alla. Eihän näissä Uunoissa yleensä syvempiä arvoja ole, mutta kyllä minua naurattaa.


64. Pikkupojat (Ere Kokkonen, 1986)
Olen enemmän katsonut Speden ja Veskun sketsejä, kuin heidän elokuviaan. Pikkupojat ovat Spedeshown parhaimpia sketsihahmoja, joten siksikin tämä elokuva täytyy omistaa. Juontahan ei tässäkään ole, mutta höpsö kesäloma pikkupoikien tapellessa saa aina hymyilemään.

65. Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002)
Aidoin Heinähattu ja Vilttitossu teos. Heinähattu on rauhallisempi ja Vilttitossu se riekkuloija. Kaunista kesää kuvataan, mutta jotenkin elokuvan yleistunnelma on haikea ja surumielinen. Siksi se varmasti osaa koskettaakin. Hectorin musiikki on hyvää, vaikka se juurikin on yksi syy, miksi tunnelma on niin harras.

66. Duudsonit elokuva (Jarno Laasala, 2006)
Duudsonin tyyppinen rämäpää huumori nauratti minua yläasteikäisenä ja enemmän kuin se extremejuttu pidin tämän porukan ystävyyshengestä. Siksi varmasti Duudsonit elokuvan kävin katsomassa ihan elokuvateattereissa asti. Pöhköyksiä tehdään pitkin elokuvaa, mutta oikeastaanhan tämä ei ole muuta kuin pidennetty Duudsonien kohellusjakso.

67. Uuno Turhapuro This is my life (Ere Kokkonen, 2004)
Viimeisin Uuno on mielestäni hyvä lopetus Uuno Turhapuron tarinalle. Harmikseni Spede Pasanen ei tätä koskaan ehtinyt näkemään, mutta kunnianosoitushan tämä elokuva hänen muistolleen on. Koska olen suht vähän katsonut Uuno elokuvia, niin tässä saan nähdä Uunon vaiheita, jotka ei ole minulle kovin tuttuja. Ja onneksi Spede on arkistokuvissa mukana.

68. Miss Farkkusuomi (Matti Kinnunen, 2012)
Kotiseutuelokuvani. Olin muutaman vuoden asunut jo pois kotoa Pirkanmaalla, kun kävin katsomassa Miss Farkkusuomen elokuvateatterissa. Vaikka se sijoittuu pari vuosikymmentä taakseppäin, niin minusta Miss Farkkusuomessa kuvataan Oulua juuri sen oloisena kuin sen olen aina mieltänyt.

69. Kaappari (Aleksi Mäkelä, 2013)
Mäkelän Kaappari on siitä jännä elokuva, etten osaa päättää onko se draama vai komedia. Dramaattisia aineksia on paljon, mutta jo pelkästään Kari Hietalahden näkeminen saa minut huumorimielelle. Hän kuitnekin tekee roolinsa vakavasti ja on se tarinan dramaattisin hahmo.

70. Yong love (Arto Lehkamo, 2001)
Viaton rakkaustarina on ihan toimiva, mutta en pidä ohjaajan saarnaamisen sävystä homoudesta. Leikkaus kameroiden ja valokuvien kautta on elävää ja elokuvassa on muutamia kauniita ja tunnelmallsia kuvia. On hienoa, että Jonas Nodberg on päässyyt rakentamaan uraa myöhemin ihan kunnolla. 13-vuotiaaksi päähenkilöksi hän on lahjakas.

71. Menolippu Mombasaan (Hannu Tuomainen, 2002)

Olen vähän pettynyt, kun lopussa ei päästäkkään aitoon Mombasaan. Road movie on kesäinen ja kertoo hyvin epätoivoisesta ystävyydestä. Kataa esittävä tyttö on aika keponen, enkä muutenkaan pidä tämän hahmon ratkaisuista. Suomen Lappia kesäaamuna kuvataan tunnelmallisesti ja onneksi Jusa pääsi kokemaan Mombasan mielikuvissaan ennen kuolemaansa.

72. Kahlekuningas (Arto Koskinen, 2002)
Pitkään aikaan en ole tätä elokuvaa nähnyt ja siksi se onkin joululahjalistallani. Ruotsalainen poika näyttää häiritsevän paljon serkunpojaltani ja Sulevi Peltolan hiljainen isäpappa on jotenkin häiritsevä. Muuten nuoruuden muutosvaiheen kuvaus Ruotsin rajalla on kiinnostava, vaikkakin synkkämielinen. Heikki Hela tekee hienon roolin isänä.

73. Rock´n´roll never dies (Juha Koiranen, 2006)
Suosikkiroolini Samuli Edelmanilta. Jälkeenjäänyt mies asuu rakastavien vanhempien kanssa ja elää edelleenkin lapsuudenmuistoissa kitaransa kanssa, jolla on soittanut W.A.S.P:ia. Muut eivät meinaa poikaa ymmärtää, mutta onneksi on ihanat vanhemmat ja kannustava kirjoituksen opettaja. Loppukin on onnellinen, kun lapsuudenkaverin kanssa löydetään yhteinen sävel.

74. Kesäkaverit (Inari Niemi, 2014)
Kesäkaverit kuvaa Suomen kesää ihanasti, mutta nuoruuden kipuilu ja miessuhteet ovat etusijalla ja aika mielenkiinnottomia. Huumoriakaan minun on tästä vaikea löytää. Suosikkijuttuni elokuvassa onkin Minka Kuustosen hahmon ja tämän pomon Eero Ritalan tyypin suhde.

75. Onnenonkija (Ville Jankeri, 2016)
Minka Kuustonen loistaa Onnenonkijassa paljon paremmin kuin Kesäkavereissa. Bloggausmaailma on tuotu hyvin blingbling tavalla esiin ja Olavi Uusivirran päinvastainen henkilö tuo hyvää tasapainoa tarinalle. Itse tarina vaan on ennalta-arvattava, joka noudattaa tarkkaan romanttisten komedioiden kaavaa.

76. Ukonvaaja (Tuukka Tähti, 2016)
Mielenkiintoinen dokumentti Suomen luonnonuskoista saa todellakin ajattelemaan omaa suhdettani luontoon, mystiikkaan ja perimään. Dokumentti ei edes pyri kertomaan totuutta, vaan antamaan keinoja, joiden avulla katsoja pystyisi itse sen etsimään.

77. Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (Ere Kokkonen, 1996)
Oletin Rytkönen elokuvan olevan tavanomainen tylsä maalaiskomedia, mutta elokuvan hahmot saivat oikeasti hymyilemään. Loppukin oli onnellinen, joten hyvän mielen komediasta on kyse, vaikka huumori onkin vanhahtavaa.

78. Ella ja Kaverit (Taneli Mustonen, 2012)
Ensimmäinen Ella ja Kaverit kertoi mielestäni tärkästi siitä, kuinka kyläkouluja ei saisi lopettaa. Uusi iso koululaitos oli hyvn kuvattu vakilan kaltaiseksi. Pienessä kyläkoulussa viihtyy paremmin opettajat ja oppilaat ja oppiminen on mielekkäämpää. Ella ja hänen kaverit kuvataan hyvin ja jokaisen persoonaan ehditään tutustumaan.

79. Romanovin kivet (Aleksi Mäkelä, 1993)
Mäkelän ensimmäinen elokuva on aikamoinen rymistely ilman järkeä, mutta sitähän sen oli tarkoituskin olla. Tekijöiden nuoruus, into ja ammattitaidottomuus näkyy lopputuoksessa, mutta juuri siksi se varmasti on niin aito.

80. Kummeli Alivuokralainen (Matti Grönberg, 2008)
Alivuokalainen elokuva perustuu näytelmään, joka ei ole kyllä mistään kotoisin, nähty on. Elokuvana Alivuokralainen antaa muutamat naurut, mutta homovitsit ei enään naurata samalla tavalla kuin aikaisemmin.

81. Love Records (Aleksi Mäkelä, 2016)
Hyvää musiikkia sisältävä elokuva kärsii epätasapainosta. Osa näyttelijöistä on mahtavia, osa surkeita. Osa kohtauksista innostavia, osa jonninjoutavan tylsiä. Mäkelältä tämä on kuitenkin hyvä nousu, sillä hänen aikaisempi Kummeli V oli sellaista roskaa että naamapalmuilusta ei tullut loppua.

82. Yösyöttö (Marja Pyykkö, 2017)
Uutta Yösyöttä odotin kovasti ja siksi se olikin pienoinen pettymys. Pääosassa Summanen oli mitä mahtavin ja muutama sivuosa kanssa, mutta juoni oli ihan ponneton. Vauva-arjesta sai ihan hauskaa huumoria ja onhan se nyt hassua että poika saa nimensä Paavo Pesusienen mukaan.

83. Haarautuvan rakkauden talo (Mika Kaurismäki, 2009)
Mika Kaurismäellä on joku ihme tapa tunkea joka leffaansa sivuun rikostarina. En pidä niistä ja siksi Haarautuvan rakkauden talo onkin näin matalalla. Muuten elokuvassa on hyviä aineksia, mutta miksi aina se rikostarina pitää tunkea sinne taustalle.

84. Ganes (J. P. Siili, 2007)
Fiktiivinen bändielokuva, jossa on hyvät pääroolit. Ongelma on ehkä siinä, että keskitytään Remuun liikaa, eikä muihin jäseniin kiinnitetä niin paljon huomiota. Jussi Nikkilä on Albert Järvisenä jotenkin herkkä ja Olavi Uusivirta Cissenä ihana.

85. Onnen varjot (Clas Ohlsson, 2005)
Selvästi aikuisile suunnattu elokuva. Kävin katsomassa Onnen Varjot 14-vuotiaana ihan elokuvateatterissa äitini kanssa, enkä siksi varmasti lämmennyt sille. Paljon myöhemmin kun olen antanut mahdollisuuden, niin elokuva on kelvollinen, mutta ei erikoisen muistettava. Jokin tunne tästä uupuu.

86. Nousukausi (Johanna Vuoksenmaa, 2003)
Vuoksenmaa on Nosukauden jälkeen tehnyt paljon parempia elokuvia. Lymi ja Summanen ovat hyviä rooleissaan ja Veijonen on ihana naapuri. Huumoria minun on vaikea tästä löytää ja muutamia hahmojen käyttäytymisiä en vain ymmärrä.

87. Rat King (Petri Kotwica, 2012)
Synkkäsävyisessä trillerissä Max Ovaska ja Julius Lavonen ovat ihan saman näköisiä heeboja. Se on kuulemma antanut sysäyksen elokuvan tekemiselle. Hurjia ja ällöttäviä juttuja tämä sisältää ja lopun identiteettivarkaus on ihan tärkeä aihekkin. Kaikki on vain hukutettu liian pimeän kuvauksen ja trillerimäisyyden alle.

88. Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010)
Olen varmasti harvoja, joka ei ymmärrä tämän sarjan hypetystä. Komediaksi kutsutaan, mutta minusta tarina on enemmän dramaattinen. Komediallisia kohtia toki on kuten Kittilän runkkarit, mutta se ei riitä. Digiboxi onneksi lopulta saadaan ja pääosamieskolmikko on toimiva. Pamela Tola Vatasen muijana on todella surkeasti esitetty. Onko sitä lappia pakko puhua, kun ei se stadilaiselta millään onnistu.

89. Röllin Hirmuisia Kertomuksia (Olli Soinio, 1991)
Meikähän on syntynyt tämän leffan aikoihin ja katsonut Rölliä Pikku Kakkosesta. Suh pienenä siis sain nähdä nämä Hirmuiset Kertomukset ja pelotti niin vietävästi. Vasta aikuisiällä olen uudestaan uskaltanut tätä vilkaista, sillä Suuri Roska on karmiva. Ihania lauluja elokuva kuitenkin sisältää ja tarina sopii Röllin maailmaan.

90. Silmäterä (Jan Forrström, 2013)
Vaikuttava elokuva, joka pysyy tyylilleen uskollisena loppuun asti. Nuori yh-äiti haluaa suojella lastaan pahalta maailmalta, mutta loputa se menee liiallisuuksiin. Näyttelijän työ on hyvää, mutta tarina vähän yksinkertainen ja raskas.

91. Härmä (J.P.Siili, 2012)
Härmässä olen itsekkin asunut yhden kesän ja tämä puukkojunkkariwestern aikakausi on kiinostava ilmiö. Härmän juoni on kliseinen ja värimäärittely oikein häiritsevää, mutta Leppilampi tekee tässä mielestäni hienon pahisroolin. Pamela Tola taas huononee huononemistaan.

92. Leijonasydän (Dome Karukoski, 2013)
Leijonasydän oli minulle pienoinen pettymys. Kaikki sitä kehuivat ja Pääkkönen teki hienon roolin, mutta minua ärsyttä suunnattomasti Laura Birn ja uusnatsien mustavalkoinen ajattelutapa, vakka kuinka he oikeasti tekevätkin niin.

93. Sooloilua (Lauri Nurkse, 2007)
Sooloilua elokuva sooloilee draaman ja komedian välillä. Muutamt naurut ja kauniit kuvat eivät poista sitä tosiseikkaa, että romantiikkaa en tästä löydä, eikä pääparilla ole minkään sorttista kemiaa. Kristiina Elstelä taas tekee naissivuosassaan huippuroolin, vaikka onkin liian nuoren oloinen niin vanhaksi äidiksi.

94. Vares Kaidan tien kulkijat (Anders Engström, 2012)
Huonoin Vares elokuva mitä on tehty. Pohjanmaa kuvataan niin ankeaksi kuin se onkin ja kun pääpahinksen näkee ensimmäisen kerran arvaa heti, että tässä on pahikset. Uskonnollisuus kohtaukset ovat ihan yliammuttuja. Reini on Vareksena tässä jo monennetta kertaa, mutta tekee edelleen hyvää työtä.

95. Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009)
Mäkelän sekava tuotos Punavuoren roistoista. Juonta elokuvassa ei lähes lainkaan ole, vaan tapahtumat ovat peräjälkeen, ilman että ne liittyy toisiinsa mitenkään. Hyviä näytteliöitä, vaikka hahmot ovatkin heikkoja.

96. Joki (Jarmo Lampela, 2001)
Episodi elokuva Joki sekoittaa muutamien eri ihmisten tarinat keskenään. Osa niistä on mielenkiintoisia, osa ei. Samoin näyttelijäntyössä. Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa soi lopputeksteissä ja siihen kappaleeseen olen kovin tykästynyt.

97. Espoon viimeinen neitsyt (Hanna Maylett, 2003)
Tv-elokuva nuorista tytöistä, joista toinen haluaa jopa kipeästi menettää neitsyytensä. Amatöörinäytteliöitten suorituksia ja musiikeilla on koetettu hakea ylimäärästä dramaattisuuden tunnetta. Minulle tarina ei ole kovin realistinen, mutta vie jonnekkin teiniajan tunnelmointiin.

98. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
Louhimies tekee häiriintyneitä, häiritseviä ja inhorealistisia elokuvia. Jos pölynimurikauppiaan ja hänen kohtansa olisi jätetty leikkauspöydälle olisin voinut pitää tätä hyvänä draamana. Varsinkin Petteri Summanen tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.

 99. Puhdistus (Antti J. Jokinen, 2012)
Antti J.Jokinen pääsee minulla ohjaajana samaan kastiin Louhimiehen kanssa. Puhdistuksen lisäksi olen nähnyt Kätilön ja molemmat oli vaikuttavia elokuvia, mutta niin raadollisia että toista kertaa en pystyisi katsomaan. Puhdistuksessa varsinkin huomaa Jokisen taustan musavideo-ohjaamisesta, sillä monet kuvat ovat juurikin sen tyylisiä.

100. Koti-ikävä (Petri Kotwica, 2005)
Juliys Lavonen tekee hyvää työtä tässä ällöttävämpääkin ällöttävässä elokuvassa. Värimäärittely on kokonaan lähes ruskeaa ja mielisairaala ahdistavan tuntuinen. En katsoisi tätä elokuvaa, ellei Lavonen olisi pääosassa, koska juoni on mitä karsein.

torstai 30. marraskuuta 2017

Tuntematn sotilas

Myönnän, että koska en pidä sotaelokuvista, niin aikaisempia Tuntemattomia en ole koskaan kokonaan katsonut. Edvin Laineen Tuntemattomasta olen nähnyt pätkiä varmasti peruskoulun historian tunnilla ja Mollbergn Tuntemattoman katsoin teatterialaa opiskellessani. Tai siis meidän piti katsoa, minä nukuin koko elokuvam läpi koska mielestäni se oli helvetin tylsä. Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas on siis ensimmäinen jonka katsoin kokonaan virkeänä hereillä ja vielä leffateatterissa. Aikaisemmat kokemukseni kun olivat Tuntemattomista Sotilaista negatiivisia, niin toivoin Aku Louhimiehen tuoreen version antavan minulle tästä teoksesta poitiivisen kuvan. Ja siinä onnistuttiin.
Tuntematon Sotilas elokuvan mainosjuliste
Tuntemattomassa Sotilaassa kirjaimellisesti ollaan sotimassa Neuvostoliittoa vastaan. Pyssyt paukkuvat ja ammuskellaan pöpeliköissä. Ihmisiä kuolee, päästään välillä eteenpäin valloitusmatkalla ja toivotaan saavan Karjala takaisin. Kun ei olla ampumassa, niin sotilaat viettävät yhteistä aikaa ja ystävystyvät. Vaikka komentajat katselvat sotilaiden huultenheittoa ja iloisenmielistä juttelua pahalla, niin niiden voimilla sotilaat jaksavat taistella isänmaansa puolesta. Tuntemattomasta Sotilaasta en itse löydä varsianista juonta, vaan kerrontaa ja kuvailua sodassa olemisesta. En tiedä onko itse alkuteoksessa eli Väinö Linnan kirjassa oikeastaan juonta,  sillä kirjaa en ole koskaan lukenut. Takakannen olen saattanut silmäillä joskus läpi.  Tarinaa tärkeämpää elokuvassa ovat hahmot, heidän kautta päästään kokemaan sodan kamaluus. Päähahmoja on monia ja toiset ovat isommassa roolissa kuin toiset. Pidän kovasti siitä, että hahmot puhuivat omia murteitaan ja toivat persooniaan esille. Monenkaan sotilaan nimeä ei mieleeni jäänyt, mutta koska kotimaisesta tuotannosta on kyse, niin näyttelijäpärstät olivat meikäläiselle aikas tuttuja. Murteiden puhuminen kuulosti monien hahmojen kohdalla hyvin luontevalta, mutta olisi tarvinnut tekstitykset avukseen. Edes minä, joka on todella tottunut kotiamisten leffojen kattomiseen , ei meinannut millään saada kaikesta puheesta selvää varsinkin kun on murteista kysymys.

Koskela  (Jussi Vatanen) ja Rokka (Eero Aho) ovat vahvimmin elokuvassa esillä ja heidän roolinsa jäi minulle suurimpana positiivisesti mieleen. Jussi Vataselta en ole aikaisemmin yhtä vakuuttavaa draamaroolia nähnyt. Eero Aho ei kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta hänen Rokkansa oli lähes koko elokuvan ajan todella positiivisella mielellä ja sellainen turvallinen hahmo, johon voi luottaa. Rokan perheen näyttäminen oli ihan kiva asia, mutta Paula Vesala ei ollut lainkaan uskottava sota-aikaisen maalaistalon pitäjän akkana. Hän oli ihan liian rimppakinttu ja naamasta liian kepeän näköinen ollakseen uskottava monen lapsen äiti. Koskelalta nähtiin myös vilahdus perhepiiristä ja Kariluoto meni kirkossa naimisiin. Tämä Kariluodon hahmo oli minusta vähän jöpäkkä, niin kuin monet muutkin sivunäyttelijät, jotka eivät kaikki jääneet mieleeni. Aku Hirviniemen Hietanen oli ihan sympaattisen oloinen ja pidin hänen positiivisuudestaan, mutta kyllä järkytyin hahmon kokemasta traagisesta kuolemasta. Omalle pienelle mielelleni se oli varmasti dramaattisin tapahtuma, mitä Tuntematon minulle antoi. Hannes Suomisen Vanhala nousi pitkin elokuvaa yhdeksi suosikkihahmokseni. Hän osasi suhtautua sotaan pirullisella huumorilla ja varmasti juuri sen takia selvisi pitkälle. Noin puolivälissä elokuvaa esittäytyi Honkajoki ja Hauhia, jotka jäivät heti mieleeni. Juho Milonoffin Honkajoki oli mukavasti vakava ja poppari Robinkin pääsi nauttimaan hetken oikeasta elokuvan teosta. Hauhia kuolee pian ensiesiintymisensä jälkeen.

Sotilaat kahvitauolla
Sotaelokuvasta kun on kyse, niin päävihollinen on Neuvostoliitto. Itse Venäläisiä sotamiehiä ei montaa elokuvassa näy ja muutenkin katsojalle on haluttu näyttää enemmänkin se Suomen puoli ja näkemys sodan kulusta. Vastapaino elokuvan sotilaille on isommat päättäjät, joita elokuvassa olivat ainakin Samuli Vauramon esittämä Lammio ja Janne Virtanen, jonka roolinimestä ja tittelistä en saanut selkoa. Nämä tuovat tasapainon meidän hyville sotilaille, joiden puolella katsojat ovat. Elokuva on kuvattu niin, että katsojat ovat tavallaan kokoajan hahmojen takana seuraamassa tapahtumien kulkua. Näin päästään hyvin tuntemaan ja näkemään se kun maa tärisee räjähdysten alla ja puista putoilee lunta lähes katsojankin päälle. Kuvaus on oikein onnistunutta, mutta värimäärittelyssä olisi mielestäni saanut olla rohkeampi. Elokuva on sävyiltään liiankin harmahtava minun makuuni. Luontokuvia tappeluiden välissä onneksi on, sillä ne tasapainottavat muuten räiskintäpainotteista filmiä. Erikoistehosteet ovat ihan uskottavan näköisiä, mutta en nyt tiedä oliko järkeä laittaa rahaa palamaan niiden takia niin paljon, sillä ne eivät kuitenkaan anna ainakaan minulle katsojana mitään. Enemmänkin olin otettu näistä aidonoloisista sotavälineistä, ne loivat minulle enemmänkin tämän sodan uskottavuuden.

Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas on ihan hyvä elokuva. Kestoltaan se on liian pitkä ja olisin reippaasti leikannut ainakin 30 minuuttia pelkkää räjähdyksiä ja ammuskelua pois. Ne ovatkin elokuvan suurin heikkous. Eniten tässä kiinnostaa hahmot ja heidän kertomat tarinansa. Ja sain myös selville itselleni kuka tässä nyt on oikeasti se Tuntematon Sotilas. Jo elokuvajulisteesta tunnistin kuvan sotilaan Max Ovaskaksi (Rat King, Laura tv-sarjan Niko). Elokuvaa katsoessani seurasin hänen hahmoaan tarkasti ja ihmettelin kun äijä selvisi sodasta, mutta tyyppi ei lähes sanaakaan sanonut, enkä minä ainakaan huomannut että hän olisi edes esitellyt itseään. Kuulemma hahmon nimi on Määttä ja minulle kyllä tämä Määttä on Tuntematon Sotilas.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Tv-suosikkejani: Salatut elämät

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Esittelyssä on nyt suomen ensimmäinen virallinen saippuasarja Salatut Elämät eli Salkkarit.

Pihlajakadun alkuperäiset asukkaat: Laura Kiviranta, Aki Nikkinen, Markus Ekholm, Jenni Vaino, Toni Veijalainen, Katja Vainio, Ismo Laitela, Hanna Salin, Jukka Salin, Seppo Taalasmaa, Ulla Taalasmaa, Silja Salin, Miia Laitela. Saku Salin, Aleksi Salin, Elina Taalasmaa ja Kalle Laitela
Ensikosketus:
Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 eli olen tuolloin ollut 7 vuotias. Silloin apinoin isosiskoa kaikessa: pukeutumisessa, musiikissa ja niin myös tv-sarjoissa. Aloin katsomaan salkkareita heti kun se MTV3 alkoi tulemaan ja arvata jo saattoi että nuorten osasto, eli Laiteloiden Miia ja Kalle, sekä Salinien Saku ja Silja oli heti lempihahmoni. Monesti Vainion siskojen jutut meni minulta ihan ohi, eikä Kivirannan Laura kiinnostanut sitten pätkääkään, mutta aina kun Laiteloilla tai Salineilla tapahtui piti keskittyä. Siskon kanssa katottiin salkkareita ja ystävien kanssa katottiin salkkareita. Monesti saatoin olla kaverila käymässä ja soittaa pikapuhelun kotia, että tuun Salkkarien jälkeen. Jos en soittanut niin äiti saattoi soittaa kaverilleni ja kysyä onko Severus siellä. Joo täällä, tytöt tuolla kattoo salkkareita. Laitan kotia tulemaan kun loppuu.

Salkkarit tosiaankin rytmitti elämääni, aina piti olla arkisin 19.30 tv:n ääressä ja jos niin ei käynyt, niin sitten pisti vihaksi. Viikonloppuna täytyi katsoa uusinta, ellei jaksoa ajastimella nauhottanut, tai pyytänyt jotakuta nauhottamaan. Niin kova salkkarifani olin. Seurasin sarjaa erittäin aktiivisesti hyvin pitkään, vaikka sarjan kiinnostavuus väheni kokoajan hahmojen vaihdon myötä. Koko sarjassa minulla on ollut kaksi suosikkihahmoa: Saku Salin ja paljon myöhemmin ihastuin Romeo Aroon. Romeon lähdön jälkeen harkitsin jo sarjan seuraamisen lopettamista, mutta lopulta sarjsta irtauduin vasta joskus vuosina 2010-2012. Aluksi lopettamisen syy oli kun opiskelukämpässä ei ollut tv:tä ja netistä katsominen päivittäin tuntui liian vaivalloiselta. Myöhemmin katselin joitain jaksoja, mutta nyt olen ihan tippunut kärryiltä siitä mitä hahmoja sarjassa edes nykypäivänä on.

Salkkareitten ensimmäinen jakso Pihlajakadun asukkaat kokoevat järkytyksen. Seppo on murtautumassa Puustiselle.
Nämä Salkkarit joihin nyt keskityn sijoittuvat vuosiin 1999-2002 Saku Salinin lähtöön salkkareista. Julkaisu dvdistä ja sarjan vanhoista jaksoista youtubessa on tuonut juuri tämän ajan vahvasti mieleeni ja nämä on ne oikeat salkkarit, joita minä olen fanittanut.

Juoni:
Pihlajakatu 27. Tyyne Puustinen on löydetty kotoansa murhattuna ja murhaajaa ei tiedetä. Onko se talkkari Taalasmaan Seppo, hölösuuvaimo Ulla tai ravintolaopiskelija Elina? Vaiko Puustisen seinänaaurit Vainion sisarukset Katja tai Jenni? Yläkerrassa vielä elää juristi Kivarannan Laura yksinään, sekä Laitelat ja Salinit. Ulla ja Seppo sekoilee ja sählää sinne tänne ja kuulee kaikki juorut talkkarihommiensa takia. Elina pääsee töihin ravintola Barbaariin, jonka on perustanut Markus Ekhom ja Aki Nikkilä. Nämä muuttavat Puustisen asuntoon. Laura deittaa Akia ja Markusta, Vainot ovat heidän kavereitaan ja sattumalta siskokset saavat alivuokralaisen Tonin. Laitelan Ismo on yksinhuoltaja, joka pinnan palaessa lyö lapsiaan ja Salinin nuoriso muodostaa koplan Laitelan lasten kanssa. Salinien vanhin poika Aleksi taas ihastuu ilkeään äitipuoleensa Hannaan ja tekaisee tälle vielä lapsenkin. Salinien Jukan ex-vaimo juoppo Maarit käy välillä sekoittamassa perheen pakkaa.

Jakso Kari on selityksen velkaa. Kahvilaravintola Barbaarin avajaiset. Barbaari oli ksi keskeisimpiä sarjan tapahtumapaikkoja.
Juonta ja tarinaa riittää sarjan joka hahmolle ja saippuatyyliin tässä on paljon pettämistä ja kieroiluja. Isoimpia ja mullistavimpia juttuja tässä sarjan alkuvaiheessa oli Kallen homouden paljastuminen. Eihän minun ikäiseneni alakoululainen perustyttö edes tuohon aikaan tiennyt mitä homous oli, mutta Salkkareissa sitä käsiteltiin hienolla tavalla. Sitä ei tuomittu, sitä ei alleviivattu, sitä ei korostettu. Perheväkivalta ja yksinhuoltajuus oli kanssa mielenkiintoisia teemoja mitä Laiteloilla koettiin. Miian abortti, eli teiniraskaus jäi kanssa jo tuolloin mieleeni. Suurn ällötyksen aihe taasen oli Aleksin ja Hannan, eli pojan ja äitipuolen suhde ja lapsi. Minusta se oli niin kuvottavan todentuntuista, että sopi oikein hyvin tälläiseen sarjaan. Hanna ja Aleksi muutenkin olivat inhokkihahmojani. Miian selvittyä abortista ja liittyminen Nooalaisiin oli äärimmäisen jännittävää ja huisin ahdistavaa kanssa. Koko sarjan ajan kun halusin Miian ja Sakun päättyvän yhteen, niin Nooalaisten jälkeen Saku menee armeijaan ja sieltä tullessaan Miia saa aivokasvaimen. Miian kuoleman kuvaaminen salkkareissa sai minut kunnolla itkemään, mikä on todella harvinaista kun tv-sarjasta on kyse. Miian ja Sakun rakkaustarina kun on minusta ollut koko alun salkkareiden paras juoni.

Näyttelijät:
Vanhoissa salkkareissa oli ammattinäyttelijöitä, sekä amatöörejä. Nuoriso-osasto Jasper Pääkkönen (Saku), Venla Saartamo (Miia), Pete Lattu (Kalle) ja Jonna Keskinen (Silja) on sarjaa tehdessä ollut tietääkseni vielä lukiolaisia, Maija-Liisa Peuhu (Ulla) ja Jarmo Koski (Seppo) taasen ovat konkarinäyttelijöitä. En tuota aiemmin paljon ollut kotimaista tv-tarjontaa seuranut, joten en osaa sanoa onko Salisnäyttelijät olleet enemmän tv- vai teatteriproduktioissa, mutta kehun näyttelijöitä siitä, että vanhoissa salkkareissa jokainen hahmo on selkeä persoona. Hahmot eivät mene sekaisin keskenään, niillä on omat juttunsa ja omat tarinansa. Kun nykysalkkareita vähän silmäilin, niin puolet naisita oli toistensa kopiota: blondeja ja täysin saman äänisiäkin vielä. Nykysalkkareihin ero on myös se, että siinä huomaa näyttelijöiden ammattitaidottomuuden. Puhutaan luonnottomasti ja pidetään pitkiä taukoja puheessa. Näissä vanhoissa salkkareissa puhutaan luontevaa puhekieltä, vaikkakin osittain stadin slangia. Nyt kun vanhempana sarjaa seurasin niin Markus Ekholm aikuishahmoista nousi yhdeksi suosikikseni, samoin kuin Jukka Salin. Heistä molemmista löytyy kunnolla charmia.

Jakso Kalle rakkauden lumoissa. Kalle on kokeillut Karilta saamiaan huumeita.
Miksi juuri vanhat Salkkarit:
Vanhat salkkarit ovat jännittäviä, realistisempia ja mielenkiintoisempia. Samaistuttavia hahmoja on paljon ja hahmot oikeasti vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Sarjan alussa ns.ristiinnaimista ei ole läheskään niin paljon kuin myöhemmin. Hahmoista kerrotaan heidän taustojaan ja myös näytetään kuinka toisiin tutustutaan, eikä vain heti olla kavereita. Sarjan leikkaustyyli ja välikuvat kuvaavat hyvin aikaa, eikä hahmojen näyttelijät vaihdu lennosta kesken kaiken toisiin näyttelijöihin. Vanhat salkkarit oli enemmin draamasarja, nykyään se on saippuasarja. Salkkareissa ei ollut erityisemmin huumoria, vaan se tuli hahmoista itsestään ja heidän jutuistaan. Esim. Seppo on luonteeltaan vähän hömelö ja kun hän teetti käyntikortteja autonkorjausfirmaansa, niin hän oli vahingossa tehnyt niihin teksi Suppo Taalasmaa. Siitähän Sepon poika Kari sai mahtavan tekosyyn kutsua isäänsä herra peräpuikoksi.

Mieleenpainuvimmat tapahtumat:
- Miian ja Sakun ensimmäinen pusu kellarissa ja treffit Tyyne Puustisen häissä
- Nuorisojoukko uimassa ja Miian ja Sakun kunnon suudelma

Miian ja Sakun suudelma Serenassa
- Barbaarin avajaiset
- Toni, Katja ja Jenni pelaamassa twisteriä
- Kari tilaa Barbaarissa siskoltaan ohrapirtelöä
- Laura kivirannan valepolttarit, joissa on strippari
- Hanna ja Jukka häämatkalla. Hotellissa heidän huoneessaan on hirvenpää, joka kuvaa kaiken mitä makkarissa tapahtui. Hanna ja Jukka saa videon itselleen, mutta kasetit menee sekaisin ja Barbaarissa hääjuhlavideon sijaan katsotaankin Jukan ja Hannan intiimiä videota.

Jakso: Jukan ja Hannan kuherruskuukausi. Hotellin seinällä olevan Klaus hirven sisällä on kamera, joka on kuvannut Jukan ja Hannan intiimejä hetkiä.
 - Silja ihan missä vain. Silja oli ihana hahmo ja harmitti kovasti, kun hän poistui sarjasta.
- Kalle huomaa homoutensa
- Saku ja Kalle hiihtämässä. Saku putoaa ja loukkaa jalkansa ja joutuu olemaan pitkään sairaalassa.
- Hanna ja Aleksi kuhertelemassa ja vahongossa soittavat Jukalle, joka kuulee tämän
- Hanna ja Aleksi saa lapsen, Sofian
- Miia Nooalaisten lahkossa
- Lauran ja Markuksen vaunuajelu ensimmäisillä treffeillä

Jakso Miian Romanssisuunnitelmat säröilvät. Markus ja Laura ovat romanttisella vossikka-ajelulla.
- Kaikki kohtaukset jossa perheet syövät yhdessä
- Miian kuolema ja hautajaiset

Jakso Maarit laskee yhteen 1+1. Kaverukset Silja ja Miia hengaavat Ismon Valinnassa.
+ Tämä menee jo kyseisen ajanjakson yli, mutta on jäänyt kovasti mieleeni. Eli Aamun ja Inkan tappelut iljttävästä Ilarista. Varmasti salkkarikirja Aamu, Inka ja Ihana Ilari tämän on nostanut mieleenil mutta yäh, kun se Ilari on niin ilettävä!